Xbox 360 = XO = ><<> = kala

Yllä olevasta taulukosta (koottu 1.4.2010) näkee yksinkertaisen raakainformaation. Eniten pelejä on arvosteltu Xbox 360:lle, mikä ei sinänsä ole yllätys, onhan konsoli ollut markkinoillakin pisimpään. Wiille arvosteluita on kertynyt vähiten. Korkein pistekeskiarvio kuuluu PS3:lle, jolla on myös eniten viiden tähden pelejä suhteutettuna arvostelujen kokonaismäärään, peräti 16,8 prosenttia. Xbox 360:lla vastaavasti on nähty suurin määrä yhden tähden pelejä: 6,5 prosenttia. Microsoftin konsolin peleille on jaettu ehkä jopa hieman kyseenalaisen suuri määrä vitosia, jopa 32 kappaletta, ja nelosiakin piisaa huimat 89 kipaletta.

Ihanteellisessa tilanteessa arvosanojen keskiarvo olisi kolmen tienoilla ja kolmosen saaneita pelejä olisi eniten, koska KonsoliFINin järjestelmä sisältää kokonaisluvut yhdestä viiteen. Nollaa ei tueta. Taulukosta voidaan kuitenkin nähdä, että kaikilla alustoilla keskiarvo jää kivasti kolmosen päälle. Tulosta voi selittää useammalla tekijällä.

KonsoliFINin arvostelijat eivät ole ammattilaisia, eikä arvosanoja yritetäkään väkisin istuttaa samaan kaavaan. Jokainen pisteyttää pelit omien tuntemuksiensa mukaan. Varsinkin Xbox 360:n ja PS3:n arvosanajakauma on turhan vääristynyt nelosen ja vitosen suuntaan. Yllättäen XboxFINin ja PlayStationFINin sisällöntuottajista löytyy enemmän samoja henkilöitä kuin NintendoFINin ja PlayStationFINin tai NintendoFINin ja XboxFINin riveistä.

Kenties me jaamme hieman liian korkeita arvosanoja. Minä ainakin voin suorilta myöntää näin jälkiviisaana, että aina eivät annetut arvosanat natsaa muistikuvien tai pidemmän kaavan kautta saadun kokemuksen kautta. Yleensä pisteet ovat nimenomaan yläkanttiin, eikä mieleeni tule yhtäkään tapausta, jossa olisin mielestäni antanut pelille liian heikon arvosanan. Jatkossa pitäneekin yrittää valita arvosanoja puntaroidessa nimenomaan se pienempi tähtisikermä tekstin päätteeksi.

Toisaalta KonsoliFIN ei myöskään arvostele kaikkia pelejä. Alan kuumimmat julkaisut päätyvät lähes poikkeuksetta kirjoittajien syynättäväksi, mutta Crash Time 2:n, History Channel: The Battle for the Pacificin tai Vampire Rainin kaltaisia klassikoita harvemmin tutkitaan, elleivät ne tosiaan saavu toimitukseen maahantuojalta. Vampire Rain tosin saapui, ja Cubase tykkäsi. Ehkä on siis luonnollistakin, että keskiarvo jää hieman odotettua korkeammaksi.

Tietenkin jakaumaa voisi selittää myös pelien korkealla laadulla. Ehkä Wiille on vain julkaistu heikompia pelejä! Nojoo, moista päättelyä ei voi pitää uskottavana pitkällä tähtäimellä. Silti, tilanne ei ole niin hankala kuin ehkä odottaisi. Kokonaisuutena 3,37 tähden keskiarvo kuulostaa varsin järkevältä.

The Red Moon by Ukitakumuki

Herätelläänpä taas blogia kauneusunilta syksyyn.

Kesäkuumalla oli hyvin aikaa hautautua läheisen peliluolan viileisiin uumeniin hakkamaan läpi erilaisia klassikkoja, jotka olivat jääneet joltakin kaveriporukasta pelaamatta, syystä tai toisesta. Yksi näistä klassikoista oli Anubis: Zone of the Enders 2: The Second Runner (eli ZOE2 näin kavereiden kesken), joka oli jäänyt kaveriltani pelaamatta.

(Brief English summary after the jump)

Muutaman robottimäiskettä sisältäneen yön jälkeen peli oli läpi, ja ajoittaisesta kiroilusta huolimatta kaverini oli varsin tyytyväinen peliin. Pelin hetkelliset puutteet korvattiin soundtrackillä ja yleis-eeppisellä mäiskeellä.

- Tiiätkö, jopa Konamilla on ollut puhetta, että Hideo “Hieno mies” Kojima vois jossai välissä tehdä kolmosen?

- No ehdottomasti! Jollekki nykykonsolille, vaikka nyt sitten sille pleikkari kolmoselle.

- Joo, se vois rutistaa siitä koneesta aivan kaiken irti. Se vois itseasiassa olla lopultakin se peli, jonka voi pelata vain kerran läpi; toista kertaa ei kone kestäis.

- Joo! Se olis todella upeeta. Sixaxikseen vaan jotain hienoa settiä ja HD-graffat ja eiku menoksi. Ei siinä paljon käsikirjoitusta tarvis.

- Todellakin.

Joten Hideo, Konami, Kojima Productions ja kumppanit: tehkää ZOE3.

Lopuksi huomautus, että otsikkokuvan on taiteillut Ukitakumuki, jonka luvalla kuvaa on täällä käytetty. Hän tosin pyysi huomauttaa, että hänen näkemyksensä ZOE3:sta ei ole mitään tämän suuntaistakaan, vaan siitä todennäköisesti tulee synkempi ja rosoisempi. Käykää silti ihailemassa tyypin töitä.

And briefly in English for search bots and Kojima Productions: please make Zone of the Enders 3 for a current generation console, preferably with HD graphics and some clever use for the motion sensing techniques. Most of all, it should be so epic that you can only play through once, the gaming console wouldn’t last the second time around.

The image is drawn by Ukitakumuki and used with his permission. He just wished to remark that he thinks ZOE3 won’t be anything like this, his vision has a much more dark and gritty look. Go give him love anyway.

Peliarvostelujen tekeminen on joskus kiharaisempi prosessi kuin sen on mielessään alunperin kaavaillut, enkä tarkoita nyt lähibarberin pyöräyttämää permanenttia.

Jotkut kynäilijät näkevät valmiin tekstinsä ennalta tietynkokoisena ja näköisenä pakettina. Luettelen itseni tähän kategoriaan. Haasteeksi muodostuu kirjoitusvaihe, jonka aikana eri osa-alueiden käsittely venyy omalla kohdalla välillä jättiläismäisiin mittoihin. Tuplavarmistelen usein joidenkin osien käsittelyä, jonka lisäksi pahana tapana on hassutella sanoilla, veistellä ylimääräisiä ja muutenkin höpsiä ylipitkään raapustellessani juttua. Silloin tällöin tämä turhanpäiväinen lepertely potkaisee belgialaisella vandammeudellaan takaisin. Niin kävi tuoreen Battlefield 1943:n tekstin kanssa.

Koska kyseessä on latauspeli, ei juurihoitoa tehdä potilaalle täysimääräisenä kuten normaalien pelijulkaisujen kohdalla tehdään. Tämä oli tiedossa suht kokeneena kirjoittajana, mutta silti lipsahti. Ja pahasti.

Alta löytyy alkuperäinen Battlefield 1943 -arvostelu (XBLA), jota jouduttiin “hieman” tiivistämään, jotta se pystyttiin virallisessa muodossaan julkaisemaan sivuilla.  Tässäpä siis taistelukenttien lukunälkäisimmille edustajille – kirjaimellisesti – ohjaajan alkuperäinen leikkausversio:

Battlefield 1943 (Live Arcade / Playstation Store)

“Herään lentotukialuksella jenkkisolttuna ja horisontissa siintää täydessä sotatilassa oleva Wake Island. Liityn taistelutoverini kipparoimaan maihinnousuveneeseen. Pudottautuessamme veteen huomaan yhden taivaalla pörräävistä Zero-hävittäjistä kaartavan uhkaavasti meitä kohti. Tykitän puolustavan sarjatulisäkeistön paattiimme pultatulla konekiväärillä, johon lähestyvä japsikone reagoi vastavuoroisella tulituskuorolla. Yhteenotto ratkeaa ilmatorjuntatuen avustuksella savuttavan Zeron nopeaan vetäytymiseen.

Rantautumisen jälkeen juoksemme itäisen rantaviivan kautta vihollisen lippupaikalle, jonka otamme helposti itsellemme. Ilo on lyhytaikainen. Kukkulan takaa ilmestyy japsitankki, joka jysäyttää verkko- ja tärykalvot sumentavan shokkiterveisen suoraan jalkoihimme. Vaihdan garandin kranaattikivääriin, ammun vihupurtiloa päin ja vetäydyn läheisen bunkkerin taakse toipumaan. Nipponin kiertäessä bunkkeria toverini singottaa kaksi täysosumaa tankin kylkeen, ja saarrettu japsihirmu joutuu yllättäen itse saaliiksi.

Juhliessamme käryävää metallikasaa kuulemme pelottavan äänen. Katsahdamme ylös taivaalle vain tehdäksemme elämämme viimeisen havainnon: japanilainen pommikonesaattue on suoltamassa tonneittain kuolonkarkkeja niskaamme. Kuuluu massiivinen räjähdysten aalto ja kaikki pimenee. Herään toistamiseen lentotukialuksella. Huokaisen tapahtunutta ja lähden taistelutoverini kanssa uuteen yritykseen. Tällä kertaa varaudun paremmin ilmapommituksiin ja väijyssä oleviin tankkeihin. Lähestyessämme saarta veneellä napsahtaa kiikarikiväärimiehen luoti otsaani. Ehm, siihen en osannut varautua. Tervetuloa 1943:n taistelukentälle.”

Jos joku latauspeli on nostattanut itselleen odottamattoman ennakkohypen vyöryen niin pelaajien kuin julkaisijatahon hiusrajan yli, niin sotakukkoilu Battlefield 1943. Live Arcadeen ja PSN Storeen ilmestynyt hottisrymistely teki niinkin vakuuttavan verkkodebyytin, että tukkoon menivät yhtä lailla pelipalvelimet kuin pillastuneen pelaaja-armeijan taisteluoikeutta huutaneet kurkkuputket.

Nopean toiminnan joukot Electronic Artsilla loivat pikaisen suunnitelman ongelman kartoittamiseksi, ja rankasti alimitoitettu serverikapasiteetti saatiin ensimmäisten huoltopäivien aikana nippanappa siedettävälle tasolle. Kirjoitushetkellä 1943:n virtuaalinen sotavalmius on jotakuinkin kohdallaan.

Sotatointa kolmella tasolla

Battlefield 1943 on raameiltaan puhdas 24 pelaajan verkkoräiskintä, joka keskittyy vuosimittarinsa mukaisesti toisen maailmansodan puhkiporattuihin kuolontansseihin yhtäaikaisesti maalla, merellä ja ilmassa. Tukkanuottasten etunäyttämöiksi on valittu pääosin Tyynelle valtamerelle sijoittuvat kolme konfliktin täyttämää saarta, joiden historialliseen uusvaltausoperaatioon osallistutaan tasatusinajoukkuein joko jenkkimariinien tai japsiarmeijan silmin.

Konsepti on täsmälleen sama kuin PC:lle vuonna 2002 ilmestyneessä, lajityyppiklassikon synnyttäneessä Battlefield 1942:ssa. Muutoksia nähdään pienimuotoisena lähinnä pelaajamäärissä, joukkuepohjaisessa toiminnassa, hahmoluokissa, saarten ulkonäössä sekä audiovisuaalisessa toteutuksessa.

Pääpelimuotona toimii BF-pelisarjan pitkäikäinen kivijalka, valloitusoperaatio Conquest. Trooppisen hehkeällä Wake Islandilla, aamuruskon kellertämällä Iwo Jimalla ja jyrkän kumpareisella Guadalcanalilla käytävät kärhämät punnitaan kukkulankuningastyyliin viiden strategisen lippuasemapaikan kautta, joiden hallintaa molemmat osapuolet tavoittelevat. Valtauksen myötä lippu muuttuu joko siniseksi (oma joukkue) tai punaiseksi (vihollisen joukkue).

Saaren kokonaishallinta näyttäytyy ruudun yläosassa lippumerkkeinä ja joukkueiden varsinainen status voimasuhdepalkkina. Kun palkki tyhjenee heikommin lippupaikkoja ounanneelta osapuolelta, selviää voittaja. Koska lippumäärä ei ole jaollinen, toinen joukkueista on jatkuvasti haastavana osapuolena, ja näin lippupaikoista käydään tasaisen armotonta taistelua. Lisäksi lippupaikkoja on sen verran runsaasti pelaajamäärään nähden, ettei kumpikaan joukkue pysty ihannetilanteessakaan pitämään kaikkia asemia pysyvästi hallussaan.

Hahmoluokkia on molemmilla osapuolilla toistensa peilikuvina kolme: tehokkaalla puoliautomaattikiväärillä ja heitinkranaateilla entrattu keskimatkan soturi (rifle), sarjatulta syöksevällä konepistoolilla, singolla ja ajoneuvot korjaavalla jakoavaimella varustettu lähitaistelija (infantry) sekä kiikarikiväärillä ja ajoneuvot pipareiksi pirstovilla räjähteillä pakattu pitkän kantaman väijyjäspesialisti (scout). Hahmoluokat on voideltu lisäksi kahdella kranaatilla (poislukien sniper) ja kriittiset naamakontaktit kuitataan ratkaisevalla meleehyökkäyksellä.

Militaristisen leivontalinjan lopullisesta pullaosastosta vastaa liikkuva kalusto. Konekiväärillä varustetut vauhdikkaat ja yllätysvalmiit jeepit, jämerää tulivoimaa tarjoavat tankit sekä tuhoisaan täsmäpommitukseen kykenevät lentokoneet ovat osaavan joukkueen käytössä pelottavan tehokas voimakolmikko.

Sotilaallinen diktatuuritoimitus aloitetaan aina joko liplatteluetäisyyden päästä lentotukialukselta tai saaren päätyosan tukikohdasta (Guadalcanal). Valloittelun alkuvaihe on samaan aikaan jännittyneen odottava että tulipalokiireinen molempien osapuolten vallatessa itselleen mahdollisimman monta neutraalia asemapaikkaa ennen ensimmäistä rähinää. Nopeasti liputetut asemapaikat toimivat samalla tärkeinä etätukikohtina, joista omat joukot pääsevät sikiämään sukkelammin rintamalle. Kaikki asemapaikat on usein tuettu joko jeepillä, tankilla tai ilmatorjunta-asemalla, jotta jatkotoimitus puolustuksen tai hyökkäyksen osalta saisi jäntevämmän jatkovarren.

Mikäli valloitusarbeetin aikana tulee maallinen pattitilanne lippuasemien kanssa, voi aina matalalentää ilmatorjuntatulen alla tai käyttää maihinnousuveneitä, ja kiertää molemmilla härveleillä vastustajan selkäpuolelle uudella yrityksellä. Tällä tavoin nokkelan pelaajan/pelaajien yllätysvalmius puhkaisee usein painostavan vastustajan näennäisen dominointikuplan.

Battlefield 1943 nojaa lähes täysin arcadepyssyttelyn aakkosiin. Pelaajat varustetaan ujostelematta loppumattomilla panoksille, palautuvalla terveydellä, minimirekyylillä ja viholliset ruudulla paljastavilla väri-ikoneilla. Jalallinen toiminta tapahtuu realistisesti FPS-vinkkelistä, mutta ajoneuvojen kyydissä optiona on myös kolmannen persoonan kuvakulma. Ottaen huomioon massapelaajia kosiskelevat lähtökohdat, hardcore-sissien ryynäilyinnon pitäisi tukehtua alkuunsa. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Palautuva terveys mahdollistaa “ammu ja suojaudu” -kikkailun, mutta kovan tulen alla moinen puljaus onnistuu vain rajatussa määrin. Pakollisissa lipaslatauksissakin voi tulla kinder-vihulainen näköpiiriin ja sitä kautta hätäkakka ylimielisen sohvaluutnantin maastohousuun. Tolkkua ja keskittymiskykyä siis vaaditaan yhteenotoissa automaagisesta paapomisesta huolimatta.

Valloittavaa valloitusta ja moitittavaa mokailua

Pelillisiä vahvuuksia ovat yltäkylläisen mekastelun ohella monipuolisuus, avoimuus ja arvaamattomuus. 1943:sta irtoaa toiminnallista kolmiulotteisuutta, johon aniharva näin kompakti sotajulkaisu pystyy. Roolinsa voi valita rynnivästä rambosta linjojen takana hiipivään taktikoijaan tai haukansilmäisestä ässäpommittajasta aktiivisesti vipeltävään lipunryöstäjään. Isokokoiset saaret ovat myös erittäin monipuolisesti lähestyttävissä ja täynnä juoksuhautoja, selustapolkuja, bunkkereita, konekivääripesäkkeitä, ilmatorjunta-asemia, taloja sekä metsäalueita, joita voi vapaasti hyödyntää tai joutua niiden vuoksi yllätetyksi. Tämäkös riemastuttaa putkijuoksuissa kypsyneitä rännimaistereita.

Saarella ei ole myöskään ainuttakaan ylivoimaista yksikköä tai asetta, jota ei voisi kiertää tai sen tehoa lamauttaa. Jopa isoimman ja pelottavimman tuhonkylväjän, yhdestä valloitusasemasta aktivoitavan “Air Raid” -pommikonetrion, voi kaukaa taivaankannen reunalta paukutella yhteisellä ilmatorjuntatulella täysin riekaleiksi.

Yhteistyön edut ovat saaren kepityksessä erityisen vahvasti pinnalla. Yksinäinen soolosoturi voi hakeutua valikon kautta vapaaseen tulijoukkueeseen (Squad) ja toimia maksimissaan nelihenkisen tulijoukkueen iskuryhmässä mukana. Tuttu peliporukka hakeutuukin usein squadiksi, sillä liikkuminen on huomattavasti organisoidumpaa, ja kuoleman korjatessa paluun kentälle voi tehdä joukkuetoverinsa rinnalle. Sotimisen keskellä tämä on suuri etu, sillä esimerkiksi tankkikaverin kk-mieheksi syntyvä solttu voi hyvinkin olla ko. taistelussa juuri se ratkaisevin tulitukimies. Osaavaa ruotuväkeläistä palkitaan voitollisen tilanteen lisäksi erilaisilla tukipisteillä. Esimerkiksi joukkuetoverin jelppaamisesta, viholliskohteiden tuhoamisesta, lippuvalloituksista ja puolustustoimista saa kaikista pisteitä, mikä kannustaa poteroissaan kyykkiviä aktiivisempaan rintamatoimintaan.

Ottaen huomioon pelisarjan ansiokkaan historian ja 1943:n oivallisen rymistelymeiningin, on vaikea ymmärtää miten samat Bad Companyn aikaiset lapsukset kutkaavat edelleen ruotsalaiskuution sileissä persposkissa. Osumatunnistuksessa on paikoin hävyttämän suuria puutteita, kun jysäytetyn tankkiammuksen, lentokonepommin tai kranaatin tuottama aluevahinko ei lähetäkään likeistä soltturepaletta selaamaan taivaskanavia. Suorasta osumastakin selviää kuin ihmeen kaupalla vihulaisen lottopoikasia, jotka jäävät onnesta soikeana jatkamaan kohtiammuskeluaan. Sama vaivaa satunnaisesti tavallisten tuliluikkujen ja konekivääritulen kanssa etenkin liikkeestä pyssyttäessä.

Varsinaisia osumareaktioita, animaatioita tai verta ei myöskään nähdä, vaan pati uppoaa eleettömästi lihaan kunnes kuolo korjaa vaakatasoon. Tahatonta komiikkaa puolestaan tarjoaa jeeppien ja tankkien alitehoisuus mäkiosuuksilla. Jo puolijyrkässä nousussa joudutaan sutimaan ja junnuttamaan eteenpäin, eikä juoksuhautaan puoliksi uponnut ajokki vakuuta sekään menohaluillaan. Edellä mainitut ovat muiden pienempien kuprujen ohella harmillisia, mutteivät onneksi peli-iloa vievissä määrin.

Verkollinen heittopussi

Valikkojen peruskilkkeet kuvan, äänen ja ohjaustavan säätämiseksi ovat kaikki kohdallaan. Verkolliseen pelihakuun sen sijaan soisi reilusti lisää leveyttä ja toimintavarmuutta. Nykyisellään löytyy vain pikahaku, joka vie vapaaseen matsiin satunnaiselle saarelle. Haun vapauttaminen kaikkien EA-servereiden selaamiselle suosikkisaaren ja tietyntasoisten pelaajien mukaan auttaisi paljon. 16 pelaajan yksityisserverin pystyttäminen kavereiden voimin on mahdollista itse valitun saaren kera, mutta harmillisesti pelaajia täytyy olla aina täydet kuusitoista ennen peleihin pääsyä. Jemmaservereiden korkea paikkaraja on sikälikin erikoista, ettei serveri pysy loppuun saakka yksityisenä, vaan pelin alkaessa mukaan pääsee liittymään vapaasti ulkopuolisia.

Ikävänä lisukkeena luodut squad-joukkueetkaan eivät aina pysy kiinteänä peleistä toiseen vaan saattavat hajota tai korvautua toisilla pelaajilla. Ystävälistaa selaava “pelaa kaverin kanssa” -tärppi on kiva tukiominaisuus, vaikkei osaakaan rajata 1943-pelin omistajia erikseen joukosta. Huolimatta hakuoptioiden rajallisuudesta ja osin jopa epäonnistumisesta, pääsee pelkkää sinkkusotaa kaipaava rivimies sotimaan erittäin nopeasti ja vaivatta. Lohtu on laiha vakavammin moninpelinsä ottaville, mutta toivon mukaan tulevat lisäviilaukset nostavat verkollisen joukkonautiskelun tasoa ylöspäin.

Lentokoneiden koiratappeluun keskittyvä, merellisen vuorirykelmän kylvettämä Coral Sea -kartta ja siihen kytkeytynyt erillinen Air Superiority -pelimuoto ovat avattavien lisäherkkujen osalta hyvin lähellä pelihistorian suurimman odotusarvon kerännyttä superfloppia. Ei sen vuoksi, että 43 miljoonan peliyhteisötapon hämmästyttävästi vajaassa viikossa kerännyt pelimuoto olisi karttansa kera huono tai kehnosti toteutettu, vaan koska se ei vain onnistu tuomaan lisäulottuvuutta jo ennestään kaikenkattavaan Conquest-valloitteluun. Aktiivisille piloteille tarjotaan kuitenkin massiivista ilmahyvää, kunhan pääsevät lentotukialuksilta taivaille. Nykyisellään koneita on lentäjiin nähden aivan liian vähän valmiustilassa ja osa niistä panttautuu toimettomana viereisellä aluksella. Päivitykset korjannevat tämän vaivan.

Visuaalisesti Battlefield 1943 kestää hyvin tarkastelua modernien kollegoidensa rinnalla. Bad Companysta jalostettu Frostbite-moottori tuottaa roppakaupalla rytinää, räjähdyksiä ja teräväpiirtonautinnollista näkymää. Etenkin lähelle ennättävien jeeppien ja lentokoneiden yhtäkkinen tuusannuuskauttaminen palkitaan näyttävällä tulimassan ja metallikappaleiden sekoituksella, jonka graafista ilolientä tiristellään lisää, jos ilmiliekeissä oleva romumateriaali sattuu vyörymään kohti tai humahtavan hiuskarvan päästä ohi. Hahmomallit ovat tavanomaisia sotilaskuvaston peruspettereitä, joiden animointi kyykkäyksineen ja kirmailuineen täyttää kelvollisesti riviarmeijan pokkurointikriteerit.

Eteerinen moninkanavapauke tukee vankkaa tetsaustunnelmaa jyrisevän bassoraidan ja garandin iloisesti kilahtavan latausäänen välillä. Elokuvamainen ja mahtipontisen patrioottinen teemamelodia jää lisäksi pyörimään synapseihin kahden ikuisuuden ajaksi, kun sen kerran erehtyy alkuvalikoissa kuulemaan. Piirtoetäisyys on erinomainen samoin kuin ruudunpäivitys, joten latauspeliksi kaikenkattava hurlumhei-meininki teknisellä puolella on vähintäänkin riittävällä hekumatasolla.

Uusvanha suunnannäyttäjä

Battlefield 1943 yhdistää edeltäjiensä onnistuneimpia namipaloja yhteen ja lisää muutaman uuden mausteen. Lopputuloksena saadaan energinen sotametelisoppa, joka onnistuu viihdyttämään, haastamaan ja kaappaamaan mukaansa. Mitään uutta ei 1943 genreensä tuo, mutta onnistuu virtaviivaisena verkkovalloitushurmailuna täyttämään selkeän kolon tämän hetken pikasotapelien kirjastossa. Saaria, yksiköitä, aseluokkia ja kaikkea muuta sisältöherkkua voisi toki olla paljon enemmänkin, mutta puhtaaksi latauspeliksi 1200 MS-pisteen (n. 13 euron) hintaluokassa antia ei voi juuri moittia. Verkolliset puutteet poislukien Battlefield 1943 asettaa korkean mittatikun kaikille tuleville Live-julkaisuille ja tekee sen vieläpä antiikkisen PC-pyssyttelyn rungosta. Hoorah.

- Corca

Ghostbusters on käsitteenä selvä suurimmalle osalle 80-luvun teineistä, mutta sitä nuoremmille ei ehkä niinkään. Ensimmäinen Ghostbusters-elokuva tuli ensi-iltaan 25 vuotta sitten kesällä 1984 ja ehkä juuri siksi tämäkin peli julkaistaan juuri tänä vuonna. Elokuva oli tuolloisen mittapuun mukaan jonkinlainen menestys ja taisi itselleni olla ensimmäinen elokuva, jonka kävin elokuvissa katsomassa. (Jedin paluuta en voi laskea ensimmäiseksi, sillä lipun ostettuani katselin teatterin aulassa olleita mainoskuvia ja pikkupoikaa alkoi pelottaa. Siispä ilmoitin lipunmyyntitädille olevani elokuvaan alaikäinen ja sain sadattelun saattelemana rahani takaisin. Loppujen lopuksi tyytyväinen pikkupoika käveli kotiin, napostellen karkkeja karkkipussista, jonka oli palautetuilla rahoilla ostanut.) Voin siis sanoa, että Ghostbusters oli minulle se ensimmäinen elokuva, jonka näin elokuvissa.

Ghostbusters-elokuva kertoi tiedemiehistä, jotka työskentelivät New Yorkin yliopiston parapsykologian laitoksella.  Herrat Peter Venkman (Bill Murray),  Egon Spengler (Harold Ramis) ja Raymond “Ray” Stanz (Dan Aykroyd) eivät kuitenkaan saaneet aikaiseksi mitään muuta kuin kuluja, joten he kaikki saivat potkut ja heidän osastonsa lopetettiin. Ennen lopetusta kaverit kuitenkin olivat törmänneet ihka elävään – jos nyt niin voi sanoa – haamuun. Tästä innostuneina he panttasivat Stanzin perhekodin pankille ja perustivat oman yrityksen kummitusjahtiin. Tästä alkoi ikimuistettava elokuva, joka huipentui yhtä ikimuistettavaan loppupahikseen.

Huomioitavaa elokuvassa oli sekin, että elokuvassa näyttelevät Harold Ramis ja Dan Aykroyd olivat myös käsikirjoittaneet elokuvan. Vaikka elokuva olikin menestys, Ghostbustersin jatko-osa sai ensi-iltansa vasta vuonna 1989. Näyttelijät ja käsikirjoittajat pysyivät samana, ja taas oli aika metsästää haamuja.

Nyt 25 vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen voisi sanoa sarjan kolmannen osan tulevan, sillä Ghostbusters: The Video Gamen käsikirjoitus on myös Harold Ramisin ja Dan Aykroydin käsialaa. Eikä tässä vielä kaikki, vaan koko vanha haamujengi on koossa, sillä herrat Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis ja Ernie Hudson ovat lainanneet äänensä ja kasvonsa peliin. Lisäksi mukana ovat elokuvista tutut näyttelijät William Atherton (Walter Peck) ja Annie Potts (Janine Melnitz). Mainitsemisen arvoista on myös, että Brian Doyle-Murray esittää pormestari Jock Mulligania, ja että mukana on myös Alyssa Milano, joka tosin on lainannut peliin vain äänensä. Tai sitten minun on aika hankkia uudet rillit.

Ghostbusters: The Video Game sijoittuu 2 vuotta Ghostbusters II –elokuvan jälkeiseen aikaan. Tällä kertaa bisnes on luistanut todennäköisesti aika hyvin, sillä haamujengiä vahvistetaan yhdellä uudella tulokkaalla eli pelaajalla. Juoni on toisaalta sitä samaa, eli jälleen Manhattan on haamujen temmellyskenttänä ja haamujengi puhdistaa sen pelaajan ollessa apupoikana.

Peli alkaa siitä, kun vanha tuttu Slimer ja muutama muu karkaavat säilöstä. Näin pelaaja pääsee heti tositoimiin opettelemaan aseiden käytön. Ohjaus tuntui aluksi sangen vaikealta, mutta puoliväliin mennessä osa komennoista alkoi olla sitkostunut mielen syövereihin, vaikkakin vielä loppumetreilläkin tuli paineltua väärää nappia. Jotenkin vaan on vaikea ampua ensin R1-napista protonisädettä heikentämään haamua. Kun haamu on tarpeeksi väsynyt, mukaan otetaan L1-nappi, jolla napataan haamu kiinni. Jos haamu ei olekaan vielä ihan uuvuksissa, niin täräytellään sitä vielä L2-napista ja heitetään ansa kehiin neliönapista. Niin, ja tietty ensin kolmionapista heitetään kehiin PKE ja skannataan haamu, jotta nähdään sen heikkoudet. No mutta tosi haamujengiläisethän ei paljoa skannaa, ainakaan ennen kuin huomaavat yhden trophyn tulevan siitäkin hommasta. Toisin sanoen peli tukee trophyjä ja muutama ihan hauskakin on saatu mukaan, jotta ei ihan hampaat irvessä tarvitse yrittää.

Egon on kehittänyt varusteita sitten viime näkemän, ja normaalin Ghostbusters-säteen lisäksi pelaajaa saa nyt kolme muuta asetta. Lisäksi kaikissa neljässä aseessa on myös toinen toiminto. Yksi aseista on lima-ase, jolla voi kirjaimellisesti ampua limaa. Aseen kakkostoiminnolla saadaan ammuttua vahvaa limaköyttä. Jokaista asetta tarvitaan pelin kuluessa enemmän tai vähemmän, ja ne myös tehoavat erilaisiin aaveisiin.

Peliä pelatessa huomasi aika nopeasti, ettei peliä pysty itse tallentamaan, vaan peli käyttää automaattitallennustoimintoa. Muuten hyvä, mutta tajusin vasta loppumetreillä, että kun yläruutuun tulee seuraava tehtävä ja sen edessä PKE:n kuva, niin tallennus on tapahtunut, eli checkpointti on saavutettu. Tätä kun en tajunnut, niin en aluksi uskaltanut lopettaa peliä muuten kuin eri näytösten välissä. Toimiihan homma automaattisestikin, mutta kyllä on aina parempi, kun saa tallentaa juuri silloin kun haluaa ja mihin haluaa.

Ulkonäöltään peli on mukavaa katsottavaa ja varsinkin hahmojen animointi ja ulkonäkö ovat onnistuneet. Maisemat tosin pyörivät aika pitkälti samanlaisissa kuvioissa ja osittain mennään eteenpäin taskulampun voimalla. Fysiikkamoottori on onnistunut ja haamujengin säteillä saa reilusti tuhoa aikaan, sillä tuntuu, että joka paikan saa rikki tai vaurioitettua. Rikkomisintoa lisää vielä sekin, että peli kertoo hajonneiden tavaroiden arvon. Tilastoista näkee paljonko vaurioita haamujengi sai aikaiseksi, ja vaurioita onkin usein enemmän kuin mitä tehtävästä tienattiin. Onneksi kuitenkin asiakas maksaa vauriot eikä niitä vähennetä palkasta.

Saadulla rahalla on käyttöä, sillä valuutalla voi ostaa aseisiin lisätehoja tai viritellä ansaa paremmaksi, jotta haamut saavat kunnolla kyytiä. Muuhun rahaa ei tosin tarvitakaan ja lisäosatkin oli aika nopeasti ostettu. Toisaalta ei pelikään ole loppujen lopuksi kovin pitkä.

Peliä voi tosiaan sanoa Ghostbusters III:ksi, ja mikäli ei muista elokuvien tapahtumia, niin suosittelen katsomaan ne kertaalleen läpi ennen peliin syventymistä. Elokuvat kannattaa katsoa myös, vaikka ei olisi koskaan katsonutkaan niitä aikaisemmin. Pelissä on sen verran viitteitä elokuviin, että menettää aika paljon, jos ei tajua mistä haamujengi keskustelee.

Välivideoita pelissä oli sopivasti ja tämän lisäksi haamujengiläiset heittävät läppää toisilleen ja pelaajalle melkein jatkuvasti. Tämänkin takia peliä voi kutsua pelielokuvaksi. Valitettavasti peliä ei ole puhuttu tai edes tekstitetty suomeksi, vaan vain englanniksi. Jos ei englantia osaa, pelistä menettää paljon.

Vaikka haamujengiläisiä on neljä ja pelaajan ollessa mukana viisi, niin co-oppia peliin ei ole rakennettu. Sen olisi voinut sopia tähän peliin erinomaisesti, varsinkin kun melkein koko ajan joku muista haamujengin jäsenistä on pelaajan mukana. Pelistä kyllä löytyy moninpeli neljälle pelaajalle, mutta sillä ei ole itse pelin juonen kanssa mitään tekemistä.

Verkkopelaajat voivat valita kahdesta pelimoodista. Campaign-moodissa valitaan yksi pelin neljästä alueesta, jossa sitten suoritetaan erilaisia tehtäviä kolmessa eri maisemassa. Toinen moodi on Instant, jossa voidaan pelata valitulla tehtävällä yhtä pelin maisemaa. Kaiken kaikkiaan pelissä on neljä eri maa-aluetta, joissa jokaisessa on kolme erilaista aluetta. Ihan kaikissa alueissa ei voi tehdä kaikkia tehtäviä. Tehtävissä pitää esimerkiksi selvitä hengissä mahdollisimman pitkään jatkuvasti vyöryvien haamuaaltojen keskellä tai estää haamuja viemästä artifakteja. Kaiken kaikkiaan erilaisia tehtäviä on viisi kappaletta. Myös tulostaulut löytyvät niin alue- kuin maisemakohtaisesti, ja ranking määräytyy saadun rahan perusteella. Rahalla ei ole onlinessa muuta hyötyä, sillä aseet nousevat siellä tasoja sen mukaan, miten paljon niitä käyttää. Moninpelin alussa pelaajat voivat valita hahmon ja aseen. Aseen voi valita kaikista yksinpelin aseista, mutta vain yksi ase on vakiona. Muut aseet kerätään kentistä, ja koska niissä on rajoitetut panokset, pitää ne kerätä uudelleen panosten loputtua. Kentistä löytyy kerättäväksi myös esim. suojakenttä, jonka avulla pelaaja on jonkin aikaa haavoittumaton.

Tulostauluille pääsee pelaamalla Ranked-pelejä, jolloin tiimin kaikki muut pelaajat ovat todennäköisesti ventovieraita ja kenttien tehtävät tulevat automaattisesti. On mahdollista myös pelata ei-rankattuja pelejä, joihin voi kutsua kavereitaan tai itse määritellä peliä tehdessä, kuinka monta paikkaa laittaa yleiseen jakoon vai pitääkö kaikki varattuina kavereille. Myös tehtävät voi tällöin itse valita mieleisekseen ja vaikeustasoa voi muuttaa easy-medium-hard -vaihtoehdoilla. Ei-rankattu peli tietenkin tarkoittaa sitä, ettei tasoja kerry pelihahmolle.

Online toimi kaikin puolin vallan mainiosti, ainoastaan seuran saaminen oli hankalaa, joten kiitoksia mukana olleille. Onlinessa on kokoajan avoimet mikit, joten tarinointi onnistuu pelaamisen lomassa. Näin sainkin todisteet siitä, että kylmiltään ohjaus on hankalaa, sillä sain olla jatkuvasti herättelemässä nimeltä mainitsematonta ylläpidon pelikaveriani. Hän totesikin tunnin pelaamisen jälkeen pelin positiiviseksi ominaisuudeksi sen, että ehtii hörppäämään olutta, kun odottelee herätystä tai 20 sekunnin aikarajan umpeutumista, jonka jälkeen pääsee peliin mukaan, jos vain joku muu pelaaja on vielä hengissä. Sama tyyli kanveesiin menon, herättelyn ja pelin loppumisen osalta on myös yksinpelissä.

Ghostbusters: The Video Gamea voi varauksetta suositella sarjan faneille: tässä teille on sarjan 3. osa. Fanit voivat korottaa pelin arvosanaa yhdellä tähdellä neljään tähteen. Mikäli ei ole koskaan Ghostbustersista kuullutkaan, niin heille ja muille arvosana on 3 tähteä KFINin asteikolla. 

Ghostbusters -videot KonsoliFIN Mediassa:

http://www.konsolifin.net/media/search/GHOSTBUSTERS/

PSP:n analogitatin hatun mielestä oli hyvä aprilli irrota ja kadota. Korvaavia tarvikkeita voi metsästää läheisiltä ilmoitustauluilta, pienellä viilaamisella menee hienosti. Vaihtoehtoisesti voi käyttää lättäpäistä nastaa.

Että näin tänään.

Hölmistyksen määrä oli kohtuullinen, kun Quantum of Solace blureiskan lopputekstien aikana hoksasin “hiukan oudon” miksauksen johtuneen siitä, ettei vahvistin ollut vaihtanut Pro Logicista Dolby Digitaliin. Syyksi paljastui laitteiden ja leffan yhdistelmä: Quantumin soundtrack oli DTS HD, soittimena oli PS3 ja vahvistin 11 vuotta vanhaa mallia. Joka tavalla pyöriteltynä kaksi kolmesta ymmärsi toisiaan, koskaan eivät kaikki kolme. Ei siis surroundia minulle.

Ilmeisesti elokuvateollisuus yrittää hiljalleen vihjailla, että hyvin palvellut sotaratsu tarvitsisi päivittää. Voi nakki.

“Putkijuoksuhan se on”

Muistan joskus armeija-aikoihin, kun RUK:n oppilaskunnan tiloissa pääsin testaamaan Wolfenstein 3D:tä. Se jätti pitkäksi aikaa päähän jonkinlaisen ennakko-oletuksen siitä, mitä räiskintäpeli on. Doomia ja Unreal Tournamentia tuli pelailtua hiukan niiden ilmestyessä, mutta ne lähinnä todistivat, että räiskinnät eivät ole minun juttuni.

Sitten lainasin kaverilta Half-Lifen. Half-Life on eräänlainen ensimmäisen persoonan räiskintäpelien Citizen Kane. Aikalaiset muistavat sen mestariteoksena ja yhä edelleenkin siihen viitataan “sinä teoksena”, joka esitteli nykyisin niin monissa peleissä jo rutiiniksi muodostuneita ominaisuuksia. Sittemmin olen pelaillut tukuittain erilaisia räiskintöjä (enkä tiedä, miksi ensimmäisen ja kolmannen persoonan räiskinnät pitäisi käsitellä erikseen), ja Half-Lifen lisäksi hyvin mieleen ovat jääneet No One Lives Forever, Max Paynet ja Black.

Miten Killzone 2 sitten sijoittuu vertailussa näihin?

Yksinpelikampanjan läpäistyäni (normal-vaikeustasolla) voin todeta, että Killzone 2 ei mullista FPS-genreä. Juoni on kohtuullisen mitäänsanomaton, ja hahmoja ei esitellä niin syvällisesti, että dramaattisemmissa kohtauksissa jaksaisi kauheasti välittää. Half Lifessa mieleenpainuvaa oli sen erikoinen maailma, tarina ja skriptatut tapahtumat. No One Lives Forever taas herättää lämpimiä tunteita hyvän huumorinsa ja omaperäisten pomotaisteluiden vuoksi. Black on juuri sitä mitä Criterion sanoo: Burnout, jos se olisi räiskintä. Eli silkkaa pelaamisen iloa.

Killzone 2 ei ole vallankumous, mutta se on evoluutiota. (Tuo rimmaa paremmin englanniksi.) Ohjausta ja audiovisuaalista toteutusta ei tarvinne kommentoida, sillä ne pystyy kuka tahansa kokemaan demossa. Kaikessa muussa Guerilla Games on tehnyt todella paljon oikein.

Yksinpelikampanjaa pelatessa ei voi olla havaitsematta vaikutteita ensimmäisestä Gears of Warista, Call of Duty 4:stä ja ihan lievästi jopa Halosta. Etenkin Gearsiin tätä itse vertaan, ja olen vahvasti sitä mieltä, että Killzone 2 on huomattavasti parempi. Yksinkertainen syy on se, että Killzonea pelatessa ei kertaakaan alkanut vituttaa niin paljon, että olisin joutunut pitämään puolen vuoden tauon. Gearsin kanssa näin kävi. Checkpointit on sijoitettu fiksusti, ja wretchien tapaisia kaikkien aikojen ärsyttävimpiä videopelivastustajia ei ole otettu mukaan.

Ensimmäisen persoonan suojautumista on kehuttu. Itse pidin enemmän Medal of Honor Airbornen suojautumisesta, vaikka se ei yhtä autenttiselta tunnukaan. Ärsyttävää on se, että suojaan ei voi mennä kokonaan, joten ylhäältä ampuva vihollinen voi saada kairattua muutaman reiän kalloon, vaikka kuinka yrittäisi olla piilossa.

Sen sijaan pidän kenttäsuunnittelusta ja siitä, miten viholliset käyttäytyvät. Vaikka peli onkin periaatteessa putkessa juoksemista (esimerkiksi verrattuna Battlefield Bad Companyyn), ei pelaajan käytettävissä oleva väylä ole kuitenkaan mikään kolmen metrin kaistale. Lähes joka kentässä on mahdollista yrittää hipsiä vihollisen selustaan, ja kun näin tekee, ei se vihollinen tiedä olla jo valmiiksi odottamassa. Killzonessa on oikeaa sodan meininkiä, sillä taistelutantereella tuntuu olevan muitakin kuin pelaaja itse ja häntä jahtaavat kiilusilmät.

Myös Killzonen tapa ohjata hienovaraisesti paikalleen jumahtanut pelaajaa on yksinkertaisuudessaan loistava. Ristiohjaimella vain painaa ylänuolta, niin hetkeksi aikaa maastoon ilmestyy oranssi waypoint-marker. Jos haluat pelata ilman moista häiriötekijää, voit olla painamatta nappia kertaakaan.

Kampanjassa on muutamia huipentumakohtia, ja… Äh, pakko se kuitenkin on sanoa: erinomaiset grafiikat mahdollistavat muutaman niin huikean näkymän, että hengästyttää. Aivan alussa on myös jännää, kun Sev lähtee liikkeelle hytistään ISA:n risteilijässä. Matkan varrella nähdään muutamia ihmisryhmiä, joilla tuntuu olevan juttu kesken. Näiden ryhmien viereen voi liimautua joksikin aikaa ja kuunnella keskustelua maailmanpolitiikan nykytilanteesta tai mistä milloinkin. Todella pikku juttu, mutta jo se, että GG on päättänyt nauhoittaa tuollaisia keskustelunpätkiä ihan siltä varalta, että joka päättää jäädä niitä kuuntelemaan, kertoo jotain siitä huolellisuudesta, jolla Guerilla on pelintekoon suhtautunut.

Yritän myös kommentoida pelin loppua spoilaamatta, mutta jos mitättömimmätkin vihjaukset saavat ihosi näpyille, hyppää seuraavaan kappaleeseen. Joissain arvosteluissa on väitetty Killzone 2:n loppukohtausta cliff-hangeriksi. Itse käsitän cliff-hangerin lopetukseksi, jossa kohtaus jää kesken tai aivan lopussa heitetään ilmoille uusi kaivelemaan jäävä kysymys. Rainbow Six Vegas päättyi eräänlaiseen cliff-hangeriin, Killzone 2:n lopetus ei ole cliff-hangeria nähnytkään. Lopputekstien rullatessa päässä soi vain Hectorin Palkkasotilaan loppulause: “Näin ei saada sotaa koskaan loppumaan.”

Kun läpipeluu normalilla oli ohi, pelikello näytti kahdeksaa ja puolta tuntia. Suosikkiarvosteluasteikkoni on kaksiportainen: en voisi/voisin pelata uudelleen. Killzone 2 saa arvosanaksi “voisin pelata uudelleen”. Itse asiassa aloitin jo toisen läpipeluukerran korkeimmalla vaikeustasolla, mutta olen varautunut henkisesti siihen, että se on liian hapokas, ja platina-trophy jää haaveeksi vain.

Niin, ja vielä muutama sana trophyista: ensimmäisellä läpäisykerralla sain 29% aarresaaliista, vaikka en aivan älyttömästi yrittänyt. Eniten hain viittä tappoa 15 sekunnissa (joka tuli lopulta aika yksinkertaisesti toiseksi viimeisessä luvussa) ja 25 lähitaistelutappoa luonnistui yksinkertaisesti, kun löysin puukon.

Blogin lisämateriaalia: joitain räiskintäpelejä, joista olen vuosien varrella pitänyt (ei missään järjestyksessä)

• kaikki Medal of Honorit (etenkin Airborne)
• Infinity Wardin tekemät Call of Dutyt
• Resistance: Fall of Man ja Resistance 2:n moninpelimuodot
• Return to Castle Wolfenstein
• The Darkness
• Hitman-pelit (joissa voi vähän räiskiäkin)
• Brothers in Arms: Road to Hill 30
• Freedom Fighters
• Haze
• Bioshock
• kaikki Rainbow Sixit ja Ghost Reconit

“Liikkuu, liikkuu!”

Killzone 2 on tällä hetkellä pelkästään yksinpeli, sillä ensimmäisen arvosteluryöpyn ilmestyttyä Sony veti töpselit seinästä ja serverit ovat nurin. Oma veikkaukseni on, että arvostelijoita varten pyöritettiin jonkinlaista pienempää infrastruktuuria, mutta pelin julkaisuun mennessä ne korvataan huomattavasti skaalattavammalla palvelulla. Jos siis haluatte kuulla jotain moninpelistä, niin toistaiseksi en pysty sitä kommentoimaan. Lähempänä julkaisuajankohtaa sitten.

Puhutaan siis näin alkuun vain yksinpelikampanjasta. Ja tässä nimenomaisessa tekstissä keskityn oikeastaan vain kontrolleihin.

Kontrolleista mainitsin jo eilen, mutta vain tuosta herkkyydestä. Tärkeämpää monelle on kuitenkin ohjauskonfiguraatio, eli mistä napista tapahtuu mitäkin. Näin vanhalle CoD4-veteraanille (lue: olen sairaan vanha ja olen pelannut vähän CoD4:ää) oikeastaan vain yksi vaihtoehto on oikea, mutta kunhan sekin löytyy, niin mitäpä sitä valittamaan. Tässä tarjolla olevat vaihtoehdot:

Pahoittelut surkeasta kuvanlaadusta: koska en omista HDMI-videokaapparia, otin nuo kuvat kameralla valkokankaalta.

Itse pelaan tuolla jälkimmäisellä Vaihtoehtoinen 1:llä (pikku bugi jäänyt näköjään peliin, ja molemmat vaihtoehtoiset ovat ykkösiä). Kuten aikaisemmin mainitsin, herkkyyden voi säätää erikseen X- ja Y-akseleille, ja oma vaakaherkkyyteni on maksimissa. Noin kolmen tunnin pelaamisen jälkeen alan vähitellen kallistua sille kannalle, että voisin napsauttaa yhden askelen tuosta säädöstä pois. Vertailun vuoksi: pelasin CoD4:ää pitkän aikaa seiskalla, mutta Resistance 2:ta ja Battlefield Bad Companya hetken aikaa hakattuani jouduin pudottamaan turskan ohjausnopeuden vitoseen.

Mukavana lisänä Killzonen avoimen betan jälkeen myös zoomaukseen on lisätty yksi optio. Betoissa zoom (noissa kuvissa puhutaan “Lähennyksestä”) napsautettiin yhdellä napinpainalluksella päälle ja toisella pois. Itse olen tottunut hold-to-zoom-tyyppiseen toiminnallisuuteen, nyt sekin on käytettävissä. Kyllä Guerillalla selvästi kuunneltiin käyttäjäpalautetta.

Killzone 2:n ohjauksen yhteydessä on puhuttu raskaudesta, ja se kuvaa oikeastaan tuntumaa aika hyvin. Mikään ei tapahdu salamannopeasti, esimerkiksi rautatähtäykseen siirtymisessä on pieni viive. Ilmeisesti tämä on suunnitteluratkaisu, sillä suurin osa asioista, mitä hahmot pelissä tekevät on animoitu. Ja aseen nostaminen olkapäätä vasten vie oikeassa elämässäkin sen puoli sekuntia, joten joka tilanteessa täytyy tehdä ratkaisu: haluanko ampua heti, vai haluanko ampua sen ensimmäisen kudin tarkasti.

Aseissa on myös mukavasti rekyyliä. Vaikka pari ensimmäistä kutia osuisikin viholliseen, pitkän sarjan loppupää lentää aina harakoille. Rautatähtäimellä ammuttaessa rekyyli pienenee, joten parhaan tuloksen saa ampumalla lyhyitä sarjoja rauhallisesti tähdäten. Toisaalta vihollisen asemia vyöryttäessä ei tähtäilyyn ole pahemmin aikaa, vaan nurkan taakse juostessa kannattaa vain laulattaa rynkkyä lonkalta. Eli taas täytyy tehdä se taktinen valinta: nopeus vai tarkkuus.

Killzonen isoin uutuus on varmaan usein mainittu ensimmäisen persoonan suojautuminen. Kun kyykistymisnappia painetaan lähellä jotain seinää tai palkkia, hahmo liimautuu näköestettä vasten. Suojan takaa voi ampua vain painamalla tulitusnappia, mutta tällöin voi ampua vain lonkkalaukauksia. Tähtääminen edellyttää pään nostamista tai kallistumista johonkin suuntaan vasenta tattia vääntämällä. Tällöin altistaa itsensä pahemmin vihollisen tulitukselle, mutta hei, eihän kaikkea voi aina saada.

Suojamekaniikka ei ole täydellinen. Ihan kaikkiin esteisiin ei pysty liimautumaan ja ainakin itse olen niin tottunut rautatähtäinten käyttöön, että räiskintä vaatii jonkinmoista sorminäppäryyttä: vasemmalla keskisormella pidetään kyykistysmisnappi pohjassa, peukalolla nostetaan päätä, etusormella painetaan zoomausta, oikealla peukalolla tähdätään ja etusormella ammutaan.

Kuten yleensäkin, ase ladataan automaattisesti, kun panokset loppuvat, mutta latauksen voi tietysti käynnistää käsinkin. Zoomailu kuitenkin ajaa latauksen edelle, joten jos tuijottaa vihollista rautatähtäimien läpi ja panokset loppuvat, täytyy zoom vapauttaa, jotta lataus käynnistyy. Tämä vaatii tottumista ja poikkeaa vähän yleisestä kaavasta, jossa lataaminen on priorisoitu tähtäämisen edelle. Itse olen vähän kahden vaiheilla sen suhteen, kummasta tavasta pidän enemmän, mutta ainakin tämä on virkistävää vaihtelua.

Seuraavassa tekstissä (huomenna?) voisin alkaa jo puhua jotain yksinpelikampanjasta. Olen sitä pelannut parina iltana yhteensä reilut neljä tuntia, mutta toisaalta samalla olen yrittänyt asentaa Linuxia pyötäkoneeseeni, joten ihan tehokasta peliaikaa tuo ei ole ollut. En vielä vastaillut eilen esitettyihin kysymyksiin, mutta käsittelen niitä parhaani mukaan tulevissa teksteissä. Ja moninpeliä kommentoin, kun serverit taas käynnistyvät.

21 päivää.

Niin kauan olisin ollut valmistautunut vielä odottamaan. Ei siis ihme, että suu levisi korviin, kun vaatimaton pehmustettu kirjekuori oli pudonnut postiluukusta ja sen sisältä paljastui vaatimaton promoversio yhdestä vuoden odotetuimmista peleistä. Odotuksen helpottamiseksi (heh heh) jaan tässä hiukan kokemuksia tutustumismatkaltani peliin ennen sen ilmestymistä kauppoihin.

Yksi asia, mikä peliarvosteluissa jää aina mitättömyytensä vuoksi mainitsematta on se, miten pelistä nauttimista voi helpottaa tekemällä muutamat pikku asiat oikein. Killzonen ensimmäisen käynnistyksen yhteydessä saa valita kielen, jolla esitetään valikot ja tekstitykset. Itse arvoin hetken aikaa suomen ja englannin välillä, päädyin lopulta suomeen.

Myöhemmillä käynnistyksillä mitään moista valintaa ei tehdä. Mistä pääsen ensimmäiseen positiiviseen kommenttiin. Tiedättehän, kun sitä käynnistää pelin ja lähtee nikkaroimaan itselleen tonnikalajuustovoileipää. Ja sitten saapuu konsolin ääreen varttia myöhemmin evästarjottimen kanssa. Ja peli on jämähtänyt kolme sekuntia Playstation-ruudun jälkeen esitettävään huipputärkeään dialogiin: “Tämä peli tallentaa aina välillä. Jotta tämä kullanarvoinen tiedonjyvä ei pääsisi unohtumaan, odotan niin kauan, että painat X-nappia.”

Killzone ei kysele. Se vain vilauttaa tiedotusta mutta etenee pelaajan toimista välittämättä logo-ruutuun, josta pääsee viiveettä valikoihin. Valikossa on muutama pääkohta: yksinpeli, moninpeli, bot-peli, Killzone.com (josta lisää joskus tulevaisuudessa) ja asetukset. Itse olen niin tottunut siihen, että katseen pystysuunnan ohjaus on aina täysin epäloogisessa normaali-moodissa, joten kävin ruuvaamassa sen invertiin, samalla nostin ohjauksen herkkyyden X-akselilla tappiin, Y-akselilla hiukan oletusarvoa ärhäkämmäksi. Annan nyt toistaiseksi olla noin, vaikka sivusuunnassa liike onkin jo aika rivakka.

Mukavaa valikoissa on myös se, että pelkkää X-nappia naputtelemalla pääsee helposti aloittamaan tai jatkamaan peliä. Kursori on valikkoon saavuttaessa yksinpelin kohdalla, ja rastia painettaessa se hyppää joko uuden pelin tai pelin jatkamisen kohdalle. Guerillan pojat ovat selvästi ajatelleet, että tämän pelin käynnistänyt todennäköisesti haluaa – kappas kummaa – pelata tätä peliä. Miksi niin monelle pelisuunnittelijalle tämä asia tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää?

Vielä yksi sana alkuvideosta: Whoa! Killzone käynnistyy vaikuttavasti. Kuten Idaho totesi KZ2-ketjussa foorumin puolella, se on eeppinen. Avaruusalusten laukaisu kohti Hellghania tuo enemmän kuin vähän mieleen Starship Troopersin (hassu yhteensattuma, että ST:n ohjaaja Paul Verhoeven on Guerilla Gamesin tapaan hollantilainen), ja Killzone 2 -tekstin käväistessä ruudulla selässä tuntui ihan pieni kylmäväreily.

Hauskaa, että pelisarja, johon ei ole aiemmin ollut minkäänlaista tunnesidettä, onnistuu vaikuttamaan heti ensihetkillä. Täytyy vain toivoa, että tunnelma ei tästä latistu.

Pidän tätä sotapäiväkirjaa Killzone 2:n pelaamisen lomassa. Jos haluat vastauksen johonkin mieltäsi askarruttavaan kysymykseen ennen pelin ilmestymispäivää, niin lähetä sähköpostia osoitteeseen jryi@konsolifin.net. Tai heitä vastausta tähän kirjoitukseen. Yritän testailla peliä parhaani mukaan ja kaivaa vastaukset ihan itse pelistä. Ja yritän myös välttää spoilereita, jos tarina osoittautuu missään määrin yllättäväksi.

Seuraavassa jaksossa: miten yksinpeli käynnistyy.

Serbialainen pelistudio Eipix on jo muutaman vuoden kehittänyt Pyroblazer-nimistä futuristista kaahailu/räiskintäpeliä, joka ilmestyy ensi vuonna Wiille, PSP:lle ja PC:lle. Koska KonsoliFIN ei ole nähnyt ensimmäistäkään Wiin previkkaversiota, täytyy tällä kertaa tyytyä PC-versioon. Kiitos kuitenkin julkaisija Candella Softwarelle, että Pyroblazerin tyyppäämiseen annettiin mahdollisuus.

Pyroblazer sijoittuu New Apeironin maailmaan, jonne sijoittuvat myös kaikki muut Eipixin pelit. Pelaaja ohjastaa Blazer-aluksia putkimaisten ratojen läpi pyrkimällä kisojen nopeimmaksi. Ja jos mikään muu ei auta, kannattaa käyttää Blazerien asevalikoimaa kanssakilpailijoiden syrjäyttämiseksi.

Koska WipEoutia ei Wiillä nähdä eikä Nintendo ole luvannut F-Zeron uutta tulemista, voi Pyroblazer auttaa pahimpaan futukaahailun janoon. Preview-version pohjalta voitaneen myös lupailla, että muille kuin genren ystäville sillä on kovin vähän annettavanaan. Jos taas tyylilaji maistuu, ei valittamisenkaan aihetta juuri ole.

Valitettavasti preview ei sisältänyt moninpelioptiota. Yksinpelinä Pyroblazer toki tempaa mukaansa välittömästi ja hurja vauhti sekä kieppuvat radat aiheuttivat pään kääntymistä kuin Regan-tytöllä konsanaan. Pidemmän päälle kaahailu kävi kovin tylsäksi, vaikka jo nyt radoissa ja aluksissa oli kohtuullisesti valinnan varaa. Pyroblazer tarvitseekin ehdottomasti moninpelin ja onneksi pääsuunnittelija Mirko Topalski on myös luvannut sellaisen sekä Wii- että PSP-versioihin.

Graafisesti Pyroblazer vakuuttaa rikkailla yksityiskohdillaan ja tyylikkäällä värimaailmallaan. Kohtuuhyvällä läppärilläkin joutui asettamaan grafiikkaoptiot medium-tasolle. Vaikka Wii ja PSP eivät kykene toistamaan PC:llä nähtyjä visioita, on helppo ymmärtää Topalskin lupaukset yleisen tunnelman ja ulkonäön siirtymisestä teknisesti heikommille alustoille. Eihän kukaan ehdi maisemia tsiigailla, kun Blazer viistää ahtaissa tunneleissa! Ainoana huolena on ruudulla näkyvien tapahtumien selkeys, sillä näin nopeassa pelissä se on melkoinen valtti. Tällä kertaa muutamissa kohdissa oli vaikeaa hahmottaa, mitä räiskyvällä kilparadalla oikein tapahtuukaan. Näppäimistöllä ja hiirellä toteutettu ohjaus on onneksi tarkkaa ja helposti omaksuttavaa, vaikka vauhti on varsin hurjaa startista aina maaliin asti.

Pelin musiikki ansaitsee maininnan, sillä itämaisiakin sävyjä sisältäneet kappaleet olivat tunnelmallisia ja varsin jylhiä, jolloin ne sopivat jännittävään visuaaliseen ilmeeseen vallan mainiosti.

Pyroblazer on genressään lupaava tapaus, mutta jos lajityyppi ei kiinnosta, ei preview-version perusteella ole luvassa mitään mullistavaa. Pienen 15 hengen Eipix-studiolle Pyroblazer on kuitenkin vahva taidonnäyte, joka näyttää kyntensä viimeistään moninpelin hypätessä kyytiin.

Tsekkaamisen arvoista:

http://www.pyroblazer.com
http://eipix.com
http://www.eipixuniverse.com
http://www.candellasoftware.com