–

Seikkailu toimii parhaiten videopeleissä. Etenkin 1990-luvulla ja PC:llä voimissaan ollut seikkailupelien tyylisuuntaus lässähti, kun Grim Fandango -pelin myyntiluvut jäivät kauas odotetusta. Se on ihme, sillä Grim Fandango on kaikista LucasArtsin tekemistä niin sanoituista osoita-ja-klikkaa seikkailupeleistä se paras. Se on jopa parempi kuin Day of the Tentacle, Full Throttle ja Secret of Monkey Islandit. Ei ole kuitenkaan kummallista, ettei suuri yleisö tajunnut pelin hienoutta.

Jo vuonna 1998 julkaistun Grim Fandangon lähtökohta on hykerryttävä: peli yhdistelee meksikolaisten ja atsteekki-intiaanien kansanperinnettä ja vanhoja film noir -elokuvia. Tuloksena on loistava sekametelisoppa. Kaikki pelihahmot ovat luurankoja, eli kuolleita. Pelaaja ohjaa viikatemiestä, joka välittää kuolleita sieluja eräänlaisen kiirastulen ja taivaan välillä. Jo lähtöasetelma on hyvin herkullinen, ja itse pelikin on loistava. Kuten yleensä vastaavissa julkaisuissa, pääosassa on toiminnan sijasta yhdistelmä ongelmanratkaisua ja näpsäkkää dialogia.

Pelasin hiljattain läpi kahden ensimmäisen Secret of Monkey Island -pelin uusintaversiot. Muistot heräsivät. Monet uusintaversiot ovat rahastusta, mutta Monkey Islandien uudelleenjulkaisu on todellinen kulttuuriteko. Tekijät ovat nimittäin vihjailleet haluavansa tehdä muutkin LucasArtsin seikkailupelit uusiksi. Tämä tarkoittaa ensisijaisesti Day of the Tentacle ja Full Throttlen kaltaisia hittejä, mutta ehkä myös Grim Fandangoa.

Secret of Monkey Island on merirosvotarina, joka on taatusti parempi kuin yksikään merirosvoista kirjoitettu kirja. Se on hyvä esimerkki videopelistä, joka on yhtä aikaa älykäs ja viihdyttävä. Aikana, jolloin videopelien suurimpana ongelmana on uskottavuuden puute, Monkey Islandien kaltaisille julkaisuille on tilausta. Tämä on tajuttu, sillä vastikään sarjaan julkaistiin pitkästä aikaa uusi osa, eli Tales of Monkey Island. Ehkä seikkailupelien uusi nousu lähtee tästä.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Merkintöjä-blogissa osoitteessa http://marstravolta.blogspot.com/2010/07/seikkailupeleista.html)

1. Facebook

Monien tuntema naamakirja on pullollaan KonsoliFIN-käyttäjiä. Jos tahdot kurkistaa nimimerkkien taakse ja ehkä nähdä vilauksen myös ylläpitäjistä, tämä voi olla sinun juttusi: facebook.com/group.php?gid=5560163619

2. Twitter

KonsoliFINin uutisotsikot voi lukaista vaikka päivittäin myös Twitter-mikroblogista: twitter.com/konsolifin

3. Last.fm

Musiikkiaiheinen Last.fm pitää kirjaa siitä minkälaista musiikkia KonsoliFIN-käyttäjät kuuntelevat. Yhteisöllä on omat sivut ja säännöllisesti päivittyvät TOP-listat. Konsolistien omintakeista musiikkimakua voi ihmetellä osoitteessa:  last.fm/group/KonsoliFIN

4. LinkedIN

KonsoliFIN on vuosien saatossa työllistänyt useita pelialan ja -median osaajia. Aktiivisimmat käyttäjät voivat osoittaa harrastuneisuutensa liittymällä KonsoliFIN-ryhmään Linkedinissä, joka on verkossa toimiva verkostoitumistyökalu: linkedin.com/groups?home=&gid=1575327

5. Steam

Mac- ja pc-pelaajille suunnattu Steam-yhteisö saattaa kiinnostaa myös konsolipelaajia. Jos uskallat toisinaan vaihtaa pädin näppikseen ja hiireen, kannattaa kurkistaa myös Steamin KonsoliFIN-ryhmän sivuille: steamcommunity.com/groups/konsolifin

E3-messut ovat isot. Tänä vuonna näytteilleasettajia oli kolmisensataa ja kävijöitä yli 45000. Vaikka toiveissa oli bongata Garnett Lee tai David Jaffe tai Shane Bettenhausen tai Matt Chandronait tai joku muu pelialalla pyörivistä idoleistani, käviaika pian selväksi, että tässä ihmismassassa on ihan turha toivoa törmäävänsä sattumalta tuttuihin.

Koska en ollut paikalla lehdistön edustajana, en päässyt lehdistötilaisuuksiin. Enkä viikolle järjestettyjen tapaamisten ja muiden kiireiden vuoksi olisi kyllä kerennytkään. Kaikki julkaisut ja muut uutiset jouduin siis edelleen lukemaan KonsoliFINin sivuilta. Toisaalta paikan päällä pääsi paremmin aistimaan, mikä oli tänä vuonna in ja pop.

Käveleminen Los Angelesin messukeskuksen ovista sisään oli maaginen kokemus. Pääoven yläpuolella möllöttänyt jättimäinen Crysis 2 -juliste sekä ympäröivien talojen seiniä koristaneet pelimainokset tekivät selväksi, mikä on viikon teema. Ovista astuessa olo oli kuin lapsella karkkikaupassa, ja kun vihdoin sain pääsylipun käsiini, ei melkein kahdenkymmenen tunnin matkustaminen haitannut lainkaan.

Messuilla isot tekijät näkyvät, ja tunnettuja nimiä rummutetaan. Heti pääaulassa oli EA:n Battlefield Bad Companylle ja siihen liittyvälle Gun Clubille omistettu koju, jossa pääsi kokeilemaan BFBC2:n uutta Onslaught-lisäosaa. Tietysti itsestä sai otatettua kuvan jotain pelistä tuttua tussaria pitelemässä.

Meteliä aulassa piti uusi Force Unleashed -pelin esittelyvideo. Lisäksi maisemaa kaunistivat legendaariset booth babet, joita oli tietysti vielä enemmän tavattavissa hallien puolella. Kaunottaret osoittivat ihailtavaa kykyä pitää sädehtivän hymyn naamalla vielä kolmantena messupäivänä, kun noin 75% messuvieraista oli käynyt poseeraamassa kameralle heidän kanssaan. (Hattuarvio siitä, kuinka iso osa vieraista on miehiä.)

Yksi selkeä havainto on, että kaikkien mielenkiintoisimpien pelien ja laitteiden kohdalla on sellainen jono, että lyhyttä yleispalloiluun varattua aikaa ei millään viitsi tuhlata jonossa seisomiseen. Kaikkein eniten aikaa olisi saanut haaskattua yrittämällä päästä ihastelemaan Nintendo 3DS:ää:

Myös Sonyn 3D- ja Move-esittelyihin oli jonkin verran jonoa; tanssi ja nyrkkeily tuntuivat vetävän yleisöä. Microsoftilla taas Kinect kiinnosti, jonottaa olisi saanut sielläkin, jos mieli teki aitajuoksemaan tai jokilauttailemaan.

Itse en pahemmin perusta jonottamisesta, joten vaikka kaverit kyselivät omakohtaisia kokemuksia esimerkiksi Man Furismo Jivestä, päätin jättää jonottamiset väliin ja hyppäsin Motorstormin puikkoihin.

Kerran tunsin oloni melkein toimittajaksi, kun pääsin todistamaan lehdistölle tarkoitettua esittelyä uudesta Call of Dutysta. Activisionin ystävällinen yhdyshenkilö oli saanut järjestettyä minulle istumapaikan Black Ops -demossa, ja pienen sompailun jälkeen onnistuinkin löytämään itseni messuhallin pysyvistä kokoushuoneista. Nämä sijaitsevat eristetyllä alueella, jolle normaalisti lasketaan vain Media-passin omaavat, mutta hiukan kinuamalla pystyin vakuuttamaan vartijan siitä, että olen menossa paikalle kutsuttuna. Demosta on kirjoitettu about jokaisella muullakin pelisivustolla, joten tyydyn vain toteamaan että tekoäly oli paskaa.

Vuoden teemat tuntuivat pyörivän paljolti liiketunnistuksen ja 3D:n ympärillä. Casual-markkinoille tungetaan joka suunnalta, varsinkin Ubisoftilla on iso into päällä. Liikunnalliset pelit näkyvät myös lisävarustevalikoimassa: kai Suomestakin saa kohta Nike-brandattuja viiden kilon käsipainoja, joihin voi sujauttaa Wiimoten sisään.

Noin muuten messut olivat kiireiset, enkä ehtinyt tarpeeksi tutustua mielenkiintoisiin peleihin, mutta sen siitä saa, kun lähtee ihan muissa (työ)asioissa paikan päälle. Tärkeintä tietysti on päästä luomaan kontakteja alan uutteriin uurastajiin, joista pari esimerkkiä vielä lopuksi:

Kasuaalivilauttelua

Viime vuonna ohjelmistojätin suurin paljastus koski Project Natal -liikkeentunnistuskameraa. Peter Molyneux kohahdutti demoamalla Milo-poikaa, jonka kanssa olisi vuorovaikutettu kameran avulla. Myöhemmin paljastui, että eihän se annettu esitys vastannut täysin todellisuutta, vaan kyseessä oli enemmänkin konseptivideo suuremmasta visiosta. Messujen jälkeen Milosta ei ole suurempia kuulunut, mutta ehkä tilanne korjaantuu tänä vuonna. Molyneux’n ohella Natalia kävi hehkuttamassa itse Steven Spielberg, jota ehdittiin jossain vaiheessa huhuilla jo Halo-leffan ohjaajaksikin. Ehkä legendaarisimmasta tempauksesta vastasi kuitenkin Microsoftin Kudo Tsunoda, joka esitteli kameran avulla avatarinsa kengänpohjan. BAM! Julkkiksilla höystetty höyrytys tuntui toimivan, sillä messujen jälkeen Natal noteerattiin Jenkkilän valtamediassakin kiitettävästi.

Kasuaalimmalle yleisölle suunnattiin myös julkistus Twitterin ja Facebookin saapumisesta Xbox 360:lle. Felicia Dayn esitys hurmasi varmasti ainakin Hoagien, jos ei muita. Muita lehdistötilaisuuden kuuluisuuksia olivat Ringo Starr, Paul McCartney ja Yoko Ono, jotka olivat mukana esittelemässä The Beatles: Rock Bandia.

Vaikka suuri osa esityksestä omistettiinkin kasuaalimman yleisön kosiskeluun, nähtiin tilaisuuden aikana myös perinteisimpiä pelejä. Modern Warfare 2, Splinter Cell: Conviction, Halo 3: ODST ja Final Fantasy XIII esittäytyivät kaikki demoina, eikä sovi unohtaa Sami Järven introlla höystettyä Alan Wake -maistiaista. Lisäksi suuren yleisön silmissä debytoivat Shadow Complex, Forza Motorsport 3, Left 4 Dead 2, Halo: Reach, Crackdown 2 ja Joy Ride, joista kolme jälkimmäistä odottavat vielä julkaisuaan. Mustan monoliitin palvojilla menivät melkein Pepsi Maxit väärään kurkkuun, kun lavalle asteli vielä Hideo Kojima, Metal Gear Solid -sarjan isähahmo. He saattoivat kuitenkin puolittain huokaista helpotuksesta, sillä tuolloin julkistettu Metal Gear Solid Rising saapuisi myös Sonyn PlayStation 3 -tietokoneviihdejärjestelmälle. Hideo ei ollutkaan petturi vaan osoitti inhimillisyytensä: jokainen tekee elämässään virheitä.

2009 + 1

Microsoftin tämän vuoden tarjonnasta todennäköisesti suuri osa seuraa edellisvuoden jälkiä. Project Natal on varmasti suuressa roolissa, sillä laitteelle odotetaan edelleen virallista nimeä, julkaisupäivää, ulkonäköä ja hintaa – sekä tietenkin sitä kaikkein tärkeintä eli oikeaa pelitarjontaa. Tähän saakka laitetta on demottu lähinnä pallojen lätkimiseen rajoittuvalla Ricochetilla ja muilla vastaavilla vähemmän innovatiivisilla sovelluksilla. Jos huhut yli sadan euron hintalapusta ja Wave-nimestä pitävät paikkansa, täytyy Natalille löytyä todella laadukasta pelisisältöä. Oletettavasti Microsoft panostaa lisälaitteen lanseeraukseen melkein samalla tavalla kuin uuteen konsolijulkaisuun. Huhut kielivät, että Xbox 360:n brändi uudistuu logojen ja uuden laihemman konsolimallin merkeissä. Jos näissä huhuissa on perää, lyödään faktat varmasti pöytään maanantaina.

Ennen sitä ei kuitenkaan auta muu kuin olla erittäin skeptinen Xbox 360:n (ja miksei muidenkin alustojen) liikkeentunnistuksen suhteen. Toistaiseksi Project Natal -tuellisia pelejä on tiedossa vain muutamia varmuudella. Fable III:n ja kameran yhteistyöstä saadaan toivottavasti lisätietoja. Lisäksi markkinoille kaivataan muitakin ”tosipelaajille” (älkää lyökö, vaikka käytänkin kyseistä sanaa) suunnattuja tuotteita. Huhujen mukaan viime kesänä paljastettu Joy Ride -kaahailu olisi muutettu Natalilla toimivaksi. Lisäksi käytännössä varmana pidetään Microsoftin vastinetta Wii Fitille, Raren kehittämää joogapeliä. Olisi kuitenkin yllättävää, jos brittiläisstudion tuki rajoittuisi vain yhteen peliin. Ehkä Rarelta saadaan myös jonkinlainen minipelikokoelma täynnä hulvattomia kokemuksia, joista Ricochet ja kumppanit ovat olleet esimerkkejä. Mielenkiintoista nähdä, saako studio tulevaisuudessa tyytyä Project Natal -sovellustehtaan rooliin sekä hylätä Perfect Darkin, Banjo-Kazooien ja kumppanit. No, ehkä nämäkin voidaan ujuttaa mukaan minipelikokoelmiin.

Natalin tarjoamat uudistukset pistävät uudistusten rattaat pyörimään myös Xbox 360:n käyttöliittymän puolella. Näin ennakkofiilisten perusteella laite tuntuukin sopivan paremmin aivan muihin sovelluksiin kuin peleihin, tai ainakin perinteisiin sellaisiin. Kun käyttöliittymää kerran sörkitään, voisi Xbox Liveenkin tuoda mukavia uusia ominaisuuksia, Facebookin ja Twitterin rinnalle ja ennen kaikkea sujuvuutta käytettävyyteen.

Halo Wars 2!!!!

Näiden paljon kuulutettujen perinteisempien pelien saralla Microsoftilla riittää jo varmoja nakkeja. Vasta julkistettu Gears of War 3 saa varmasti oman osansa kallista esittelyaikaa, ja miksei heinäkuussa ilmestyvä Crackdown 2:kin ansaitsisi hieman rakkautta.  Henkilökohtaisesti suurimmat odotukset kohdistuvat Halo: Reachiin. Rankan moninpelibetan jälkeen vuorossa on kampanja, josta saadaan varmasti makeita maistiaisia jo lehdistötilaisuuksia. Kun pelin julkaisupäiväkin on tiedossa, ehkä messuille voi odottaa jotain massiivisempaa paljastusta pelin uusista ominaisuuksista, kuten Firefight-yhteistyötilan evoluutiosta. Toisaalta olisi erikoista, jos Microsoftin oma 343 Industries ei näyttäytyisi jollain tapaa. Halo-pajan tekemisistä ollaan oltu aika hiljaa. Ehkä aika ei ole vielä kypsä seuraavan Halo-pelin julkistamiselle. Fanien märiltä unilta kuulostavat huhut Halo: Combat Evolvedin HD-versiosta näkisi tietenkin mielellään osana Microsoftin asialistaa, mutta ehkä sieltä suunnalta saadaan kuulla jotain hillitympää tai villimpää.

Perinteisesti musiikkipeleillä on ollut oma roolinsa Microsoftin lehdistötilaisuudessa, eikä tämä vuosi liene poikkeus. Viime kesänä lavalla nähtiin The Beatles: Rock Bandia, joten eiköhän tänä vuonna stagella rokkaa Rokkibändin kolmas tuleminen. Yleisesti Xbox 360 mielletään nykyään Call of Duty -sarjan kotikonsoliksi, mikä näkyy varsinkin Modern Warfare 2:n myynnissä Jenkeissä, joten eiköhän Call of Duty: Black Ops jossain mielessä lavalla piipahda. Saa nähdä, jaksaako Microsoft vielä viljellä kehittäjille rahaa ladattavan lisäsisällön enemmän tai vähemmän rajoitettujen yksinoikeuksien hankkimiseksi. Noh, eiköhän ainakin Alan Waken lisäepisodeista kerrota jotain.

Valokeilaan pääsevät varmasti Live Arcaden perinteisen kesäkampanjan pelit. Vielä ei ole varmuutta, mitkä tuotteet siihen kuuluvat, mutta ainakin Limbo, Comic Jumber ja Fez olisivat hyviä valintoja. Viime kesänä menestyneen Shadow Complexin luulisi saavan jatkoa, mutta tänä vuonna peliä tuskin vielä julkaistaan. Muuten Microsoftin lehdistötilaisuuden pelitarjonta on aika auki. Huhupuheiden mukaan Metal Gear Solid: Rising saisi näyttävämmän ”uudelleen julkistuksen”. Perinteisesti Microsoftin ohjelmaan on kuulunut ainakin yksi pisto PlayStationin suuntaan, kuten juurikin Kojiman vierailu ja Final Fantasy XIII:n Xbox 360 -version vahvistaminen. Tällä kertaa olisi hauska kuulla jotain yhtä räväyttävää, mutta mitäköhän sekin sitten voisi olla? Insomniac Gamesin uusi projekti? Half-Life 3? GTA V? Shenmue 3? Tekken Tag Tournament 2? Kaikki varmasti hienoja veikkauksia ja toivottuja julkistuksia, mutta tällaisia asioita on luonnollisesti hankala ennustaa etukäteen. No olipas taas tyhjentävästi sanottu.

Syvemmälle sukeltavat spekulaatiot tarraavat jo melkoisen hatariin oljenkorsiin todellisuuden armottomassa virrassa. Mitä tekee esimerkiksi Too Humanilla flopannut Silikon Knights? Aikoinaan pelistä uhottiin eeppistä trilogiaa, mutta nuo puheet on varmaan jo kupattu. Xbox 360:lle luvattu toinen trilogia eli Mass Effect sen sijaan porskuttaa vahvasti. EA:n suunnalta on mongerreltu sekavia suurista suunnitelmista sarjan suhteen, ja villeimmät huhut lupailevat kolmannelle osalle julkistusta jo E3-messuille. Ottaen huomioon Mass Effectin menestyksen, sarjan historian Microsoft Game Studiosin julkaisemana tuotteena ja konsolipuolen Xbox 360 -yksinoikeuden en näkisi mitään syytä jättää näinkin päräyttävää paljastusta pelkästään EA:n tilaisuuden helmeksi. Siellä puolella voitaisiin tyytyä vaikka Dragon Age II:n mehusteluun. Tai miten olisi BioWaren Star Wars: The Old Republicin Xbox 360 -version paljastus? Huh huh, kylläpä se BioWare joka tapauksessa paiskii hommia nykyään!

The Old Republicista puheen ollen,  Xbox 360:n verkkoroolipelitarjonta on kuihtunut alkuunsa. Final Fantasy XI:n ja Phantasy Star Universen jälkeen genressä ei ole juurikaan nähty uusia yrittäjiä, päinvastoin: monta peliä on peruttu tai lykätty epäilyttävän kauaksi tulevaisuuteen. Ilkeiden puheiden mukaan Xbox Liven sulkeutuneisuus olisi ajanut kehittäjät karkuteille. Vastapuolella huhuillaan Final Fantasy XIV:n Xbox 360 -versiosta. Mene ja tiedä. Tapettujen verkkoroolipelien listalla muhii myös Ensemble Studiosin visioitu Halo-morppi. Mitähän Ensemblen raunioista rakennetut studiot muuten puuhaavat? Ainakin Robot Entertainment jatkoi yhteistyötä Microsoftin kanssa, tosin vastuu Halo Warsin vaatimattomasta tuesta siirtyi 343 Industriesille.

Yllätysten yö

Jotta aiheesta ei eksyttäisi ihan täysin, muistettakoon mainita, että kaikkein eniten odotan E3-messuilta sitä odottamatonta. En välttämättä usko tai halua, että Matti Nykänen saapuu lavalle lurauttamaan biisin ”Yllätysten yö”, mutta jotakin melkein yhtä rajua toivoisin näkeväni. Taas uusi jatko-osa ei välttämättä yllätä, vaikka en sitä tässä katsauksessa mainitsisikaan. Tämä ei koske pelkästään Microsoftia vaan myös Nintendoa ja Sonya. Ohjelmistojätin osalta lienee selvää, että lavalla nähdään viihdyttävä show sisällöstä riippumatta. Viime vuonna ohjelma eteni kiitettävään tahtiin, paketti pysyi suhteellisen tiiviinä, eikä tilaisuus hyytynyt pelkkään myyntilukujen tai oman arjalaisen ylivertaisuuden hehkuttamiseen. Ehkä lavalla nähdään tänäkin vuonna (pelialan ulkopuolisia) kuuluisuuksia, sillä se tuntui toimivan viime vuonna ja sopii hyvin Natalin markkinoimiseen laajemmalle yleisölle.

Microsoftin osalta E3-rummutus on ollut niin kovaa, että ennakkotietojen perusteella lupausten lunastamiseen tarvitaan jo melkoisia yllätyksiä. Noh, pianhan tuo nähdäänpi.

En tarkalleen sanottuna muista, miksi päätin hankkia Xbox Liven vuoden 2003 lopulla. Meillä oli tuolloin käytössä vielä ISDN-yhteys, joten samalla hankintalistalle päätyi laajakaista. Olimme vieläpä muuttamassa toiselle paikkakunnalle seuraavana kesänä. Jostain kumman syystä halusin kuitenkin maksaa asennusmaksut ja taistella toimimattoman yhteyden kanssa joulupyhien yli – vain saadakseni Xboxin verkkoon.

Ostin Xbox Liven aloituspakkauksen, johon kuului 12 kuukauden tilauskoodin ohella demolevy ja Project Gotham Racing 2:n kokoversio. Näyte-DVD:lle kuuluneet MechAssaultin ja MotoGP:n kokeiluversiot olivat varmasti monille se unohtumaton neitsytmatka Xbox Liven maailmaan. Minä tyydyin lähinnä kokeilemaan kumpaakin kertaalleen, olihan taskussa jo täysiverinen verkkotuella varustettu ajopelikin. Yhdelläkään tutullani ei ollut Xbox Live –tunnusta, joten tuntemattomien pelaajien sekaan sukeltaminen arvelutti hieman. Yllätyin kuitenkin, kuinka helposti PGR2:n virtuaalikaupunkien kaduilta löytyi samanhenkistä seuraa. Monien tuolloin kohdattujen pelaajien tunnukset ovat edelleen ystävälistallani. Tietyissä määrin puutteellisista ominaisuuksistaan huolimatta PGR2 oli mitä mainioin ensimmäinen Xbox Live –kokemus.

Nürburgringin pitkillä vedoilla törmäsin myös ”livettäjille” tyypilliseen ongelmaan. Istuin sängylläni ajamiseen uppoutuneena, kun kuulokemikrofonin johto ujuttautui salakavalasti polveni alle. Nopea ojentautuminen taaksepäin ja korvan takaa kuului äkäinen napsahdus: headsetin pidike pamahti poikki. En suinkaan ollut maailman ainut kyseiseen ongelmaan törmännyt ihminen. Kuulokemikrofonin sankaan yhdistävä klippi oli suorastaan pahamaineisen heikkotekoinen, eikä niskasankaratkaisukaan ollut välttämättä paras mahdollinen. Liimalla ja teipillä kaikki kuitenkin korjaantui, ainakin melkein. Lopulta päädyin ostamaan uuden mikrofonin, joka ehti sekin rikkoutua ennen Xbox 360:n julkaisua. Muistan riemuinneeni hiljaa sydämessäni, kun uuden konsolin kuulokemikrofonin kerrottiin pitäytyvän perinteisemmässä pääsangassa.

Monilla muilla Xbox Live -neitsyyden vei joko Midtown Madness, Ghost Recon tai Unreal Championship, joista riittääkin varmasti nostalgista kerrottavaa yömyöhäisistä matseista, väijytyksistä ja kansainvälisistä seikkailuista. Vai mitä Killi?

Kissa ja hiiri, vakooja ja vartija

Xbox Live -urani seuraava suuri tapaus olikin Splinter Cell: Pandora Tomorrow. Sarjan ensimmäinen osa tunnettiin tiivistunnelmaisena yksinpelinä, joten jatko-osan erinomainen moninpeli onnistui yllättämään positiivisesti. Verkkopeliin kuului toki mielenkiintoisia bugeja, eihän Ubisoft olisi muuten ansainnut lempinimeä Bugisoft. Kahden vakoojan ja vartijan väliset taistelut tarjosivat piristävän erilaista ja yllättävän monimutkaista toimintaa. Kenttäsuunnittelu (Deftech Belew, Museum, Mount Hospital, Warehouse – nuo nimethän ovat vieläkin hyvin muistissa) ja osapuolten erilaiset ominaisuudet asettivat mielenkiintoisia haasteita molemmille hahmoille. Oli huikaisevan jännittävää hiiviskellä välikattolevyjen päällä ja väistellä vartijoiden asettamia ansoja. Toisaalta palkkasoturin saappaissa sai jatkuvasti pälyillä ympärilleen – vakoojien katseen saattoi tuntea niskassaan aina, eikä koskaan tiennyt, missä ne mokomat oikein väijyivät. Huijatuksi tuleminen tuntui poikkeuksellisen nöyryyttävältä, mutta tiukan matsin voitoksi kääntäminen palkitsi sitäkin enemmän.

Moninpeliin julkaistiin myöhemmin myös lisäkenttiä. Ensimmäinen ostamani maksullinen laajennus sisälsi River Mallin (hieno kenttä) ja hämärän pankkikartan, josta en erityisemmin piitannut muistikuvieni mukaan. Vielä myöhemin sama meininki jatkui Chaos Theoryssa muutaman tuoreen kikan ja entistä isompien kenttien turvin. Olin sanalla sanoen pettynyt, kun Ubisoft päätti ensin pilata moninpelin ja sen jälkeen leikata sen pois kokonaan Convictionista. Vielä ei ole myöhäistä korjata virheitä!

Kesän kuumimmista Xbox Live –sessioista vastasi kuitenkin todennäköisesti RalliSport Challenge 2, joka vetosi suomalaiseen rallikansaan erinomaisesti. Henkilökohtaisesti en niinkään tykästynyt perinteisiin erikoiskoemallin koitoksiin vaan vietin mieluummin aikaani rallikrossin puolella. RalliSport Challenge 2 oli ensimmäinen niistä kahdesta pelistä, joissa olen innostunut tosissani hinkkaamaan hyviä tuloksia. Se toinen on luonnollisesti Trials HD, mutta ei siitä sen enempää. NapaKetun kanssa saatoimme vetää yli sadan kierroksen vetojakin Pretzelin supernopealla radalla. Mud Bogissa sijoitus oli parhaimmillaan 20. parhaan joukossa, vaikka edelle mahtui pari huijariakin. Perinteisiä kilpailuja ei tietenkään sovi unohtaa, sillä pelin muikea vahingonmallinnus suorastaan pakotti toisinaan heittämään ylimääräistä volttia.

Syksyllä vauhdikkaampaa ajelua tarjosi Burnout: Takedown. Kolaririkkaita kisoja riivasi monille alkuaikojen Live-peleille tyypillinen ailahteleva nettikoodi, mutta viihdetta piisasi silti. Samalla peli oli Electronic Artsin ensimmäisiä Xbox Live -pelejä, kun Microsoft ja EA olivat saaneet solmittua jonkinlaisen yhteistyösopimuksen.

Kautta lammasliivien!

En ostanut Xboxia Rallisport Challengen, Burnoutin tai Splinter Cellin vaan Halo: Combat Evolvedin takia. Odotus oli luonnollisesti kova, kun illat alkoivat pimentyä syksyllä 2004 ja jatko-osan julkaisu lähestyi vääjäämättä. Olin kuitenkin henkisesti valmistautunut tyystin kampanjan pelaamiseen. Ajatus Halo 2:n moninpelistä ei herättänyt mitään erikoisia fiiliksiä – nykyään se nostattaa mielen syövereistä erittäinkin nostalgisia ajatuksia. Ensimmäisen, kampanjatäyteisen pelipäivän lomassa päätin kuitenkin kokeilla moninpeliä. Minulla ei ollut oikein minkäänlaista käsitystä verkkopelin ominaisuuksista, mikä tuntuu hassulta varsinkin näin nykykantilta katsottuna. Päädyin pomppimaan hetkeksi Coagulationin nurmille Custom Gamen merkeissä. Yllätyksekseni mukaan liittyi ystävälistalta toviksi ylimääräinen pelaajakin, mutta eipä tuosta mitään erikoisempaa päässyt syntymään.

En osaa sanoa, missä vaiheessa haksahdin täydellisesti Halo 2 -moninpelin koukkuun. Todennäköisesti pääsin vetämään useampia sessioita hyvässä seurassa ja se oli menoa. Aktiivisen pelaajayhteisön seasta tapasin useampia uusia kasvoja, joiden avustuksella meriittilistalle alkoi kertyä uusia tappoja. Samalla monista kehittyi pidempiaikaisia ystäviä. Lopulta innostus yltyi niin kovaksi, että päätimme tehdä riemusta soikeana legendaarisen kamalan hyppyvideon. Se toimi lähtölaukauksena suuremmalle videoinnostukselle, joka oikeastaan kulminoitui Halo 2:n aikana Livegamersin videokilpailua varten väännettyyn ja tylsällä ruotsintunnilla käsikirjoitettuun Chronicles of Ryback: Escape from Chulakiin.

Kilpailusta tuli voitto, vaikka taakse jäikin rehellisesti sanottuna kaikin puolin parempi teos. Muistan ottaneeni videota kohtaan annetun kritiikin vähän liiankin henkilökohtaisesti ja flippailleeni kuvausprosessin aikana kerran jos toisenkin ”näyttelijöille” sekä tietokoneelle tungettelevalle veljelleni. Kuvausten aikana nimittäin sattui yhtä sun toista. Chronicles of Rybackin lukuisat eri kehitysversiot ovat edelleen taltioituna kiintolevylleni, sillä videota voisi pitää Lammasliivi Productionsin esikoisprojektina – tosin aikaisemmin tuli tuotettua joitakin erikoisempia videoita, joihin saattaa liittyä lammasliivit, salibandymaila, Ullavan Kilpa -lippis, kissoja ja kylpytakki.

Sattumia

Halo 2:n pelaaminen jatkui vielä pitkälle Xbox 360:n aikakaudellekin, sillä Microsoftin uutukaiskonsolilta puuttuivat pitkään todelliset verkkopelihelmet. Halo 2 pitkälti määritteli sen tavan, jolla räiskintäpelejä jauhetaan verkossa vielä nykyaikanakin. Jo tuolloin tärkeässä asemassa olivat verkkopalvelun sosiaaliset aspektit: monet käyttivät Halo 2:n moninpeliauloja chat-huoneina esimerkiksi urheilua seuratessa tai World of Warcraftia pelatessa. Tuolloin Party Chatin kaltaiset hienoudet olivat vielä kosteita unia Xbox-pelaajille.

Microsoftilla oli vanhan Xboxin aikana tapana jakaa kahden kuukauden Xbox Live -kokeilutilauksia pelien mukana. Monet pelaajat tarttuivat tilaisuuteen ja onnistuivat välttelemään verkkopelaamisesta maksamista viimeiseen asti. Ikävänä varjopuolena pelaajatunnukset vaihtelivat miten sattuu ja erityisesti Halo 2:n verkkopelissä näkyi kovien pelimiesten ”kakkostilejä” alhaisemmilla taitotasoilla. Itsekin alennuin kerran tähän vitsimielessä kaverin kanssa. Tealc 0f Chulakin ja Jack 0 Neillin Halo-taidot levisivät pian koko maailman tietoisuuteen. Lopulta seuraamme lyöttäytyi skottilainen Tähtiportin ystävä, joka sai luvan kantaa nimeä Danie1 Jackson.

Kahden kuukauden tileihin liittyi vielä sellainenkin hauska seikka, että ne piti osata peruuttaa ajoissa konsolin asetuksista. Muuten joutui pirauttamaan Xbox Liven englanninkieliseen asiakaspalveluun. Näin kävi muun muassa minulle. Muistan vielä varsin elävästi, kuinka yritin tavuttaa järkevästi ”Tealc 0f Chulakia” hassulla murteella puhuneelle asiakaspalvelijalle. Hikisen väännön jälkeen hän onnistui löytämään tunnuksen tietokannoista ja peruuttaminen onnistui. Auta armias niitä, jotka ovat lykänneet tunnuksiinsa kilokaupalla äksiä ja muita ihmeellisyyksiä.

Halo 2:n yhteydessä on vielä muistettava lausua sananen lisäsisällöstä. Peliin julkaistiin peräti 11 lisäkenttää, viimeisimmät kesällä 2007. Näitä kahta viimeistä karttaa lukuun ottamatta kaikki tulivat saataville ilmaiseksi muutaman kuukauden viiveellä. Kun Xbox Live ja konsolien verkkoriistopalvelut ovat yleensäkin kehittyneet, on tällainen käytäntö jäänyt elämään enää pelaajien muistikuvissa. Ikuisesti maksullinen sisältö raastaa pahasti konsolien verkkopelaamista nykypäivänä.

Niin ja ne huijarit… noh, yritetään pysyä positiivisissa asioissa!

Turnauskestävyyttä

Halo 2:n pelaaminen saattoi jatkua pitkään, mutta siinä rinnalla käväisi useitakin pelejä. Näistä merkittävin oli Pro Evolution Soccer 4. Superin futissarjan saapuminen Xboxille otettiin riemulla vastaan, eikä vähiten verkkopelin takia. Nettikoodi ja muut ominaisuudet jättivät vielä nelososassa toivomisen varaa, mutta asenneruuvia hieman hiplaamalla pelistä saattoi silti nauttia täysin siemauksin.
Eriytisesti PES4:n ja myöhemmin hitusen myös PES5:n kohdalla ikimuistoiseksi kokemukseksi muodostuivat verkossa pelatut liigat ja turnaukset. Olihan näitä aikaisemminkin koettu, eikä vähiten Jaffa Troopersin huikean klaaniorganisaation kautta. ESPN NHL Hockeyn eli sen 2k4-painoksen parissa jauhoin liigaa Columbus Blue Jacketsilla, eikä menestys ollut hirvittävän hyvää. Muistan heittäneeni vitsiä Rick Nash -nimisestä tunarista, joka myöhemmin olikin mukana kaatamassa Suomea arvokisoissa useaan otteeseen.

Jalkapallokentillä parhaiten mieleen jäi Sivistyneen Peliseuran järjestämä SPS-liiga ja -cup. Joukkueenvalintaprosessia päädyin ottamaan Liverpoolin. Kauden aloitus oli erittäin kankea, mutta vaikeuksien kautta minulle ja maksa-altaan futareille kertyi erityinen suhde. Kauden noususuhdanne huipentui huikeaan cup-finaaliin, joka päättyi vasta rankkukipailulla kahden maalintäyteisen osaottelun jälkeen. Myöhemmin vastaavanlainen suhde kehittyi Australian kanssa hieman samankaltaisen prosessin kautta: maajoukkueturnauksessa parhaat valintavuorot jäivät saamatta, joten Australia tuntui erinomaiselta valinnalta. Turnauksessa edettiinkin pitkälle, mutta voittoon asti rahkeet eivät riittäneet. Kengurumaan futisjengillä tuli otettua yhteen NapaKetun Uruguayn, Mr Fuxxxin Norjan ja Etelä-Korean sekä monien muiden tiukkojen joukkueiden kanssa useampaankin kertaan. Nopeasti Xbox Liven jalkapallokansa oppi tuntemaan Vierin vähemmän kuuluisan veljeksen mahdin.

Näyttääkö se viheriäistä vai punasta?

Vuosien varrella tuli luonnollisesti jauhettua tai kokeiltua toki muitakin pelejä, mutta nämä mainitut kokemukset nousevat selkeimpinä esille mielen syövereistä. Ehkä tämän avautumisen jälkeen asiaan perehtymätönkin ymmärtää, miksi alkuperäisen Xbox Liven sulkemista voi pitää erään, joillekin ihmisille tärkeän aikakauden päättymisenä. Tarkoituksenani ei ollut tehdä syvällistä analyysiä Xbox Livestä, sen merkityksestä peliteollisuudelle tai lakkauttamiseen liittyvistä ilkeistä implikaatioista vaan enemmänkin henkilökohtainen katsaus menneisiin vuosiin. Sellaisen voi hyvillä mielin päättää tuttuun ja turvalliseen videoon, vaikka nimi ei ehkä tähän tilanteeseen parhaalla mahdollisella tavalla istukaan: Green Light.

Kiitos.

Xbox 360 = XO = ><<> = kala

Yllä olevasta taulukosta (koottu 1.4.2010) näkee yksinkertaisen raakainformaation. Eniten pelejä on arvosteltu Xbox 360:lle, mikä ei sinänsä ole yllätys, onhan konsoli ollut markkinoillakin pisimpään. Wiille arvosteluita on kertynyt vähiten. Korkein pistekeskiarvio kuuluu PS3:lle, jolla on myös eniten viiden tähden pelejä suhteutettuna arvostelujen kokonaismäärään, peräti 16,8 prosenttia. Xbox 360:lla vastaavasti on nähty suurin määrä yhden tähden pelejä: 6,5 prosenttia. Microsoftin konsolin peleille on jaettu ehkä jopa hieman kyseenalaisen suuri määrä vitosia, jopa 32 kappaletta, ja nelosiakin piisaa huimat 89 kipaletta.

Ihanteellisessa tilanteessa arvosanojen keskiarvo olisi kolmen tienoilla ja kolmosen saaneita pelejä olisi eniten, koska KonsoliFINin järjestelmä sisältää kokonaisluvut yhdestä viiteen. Nollaa ei tueta. Taulukosta voidaan kuitenkin nähdä, että kaikilla alustoilla keskiarvo jää kivasti kolmosen päälle. Tulosta voi selittää useammalla tekijällä.

KonsoliFINin arvostelijat eivät ole ammattilaisia, eikä arvosanoja yritetäkään väkisin istuttaa samaan kaavaan. Jokainen pisteyttää pelit omien tuntemuksiensa mukaan. Varsinkin Xbox 360:n ja PS3:n arvosanajakauma on turhan vääristynyt nelosen ja vitosen suuntaan. Yllättäen XboxFINin ja PlayStationFINin sisällöntuottajista löytyy enemmän samoja henkilöitä kuin NintendoFINin ja PlayStationFINin tai NintendoFINin ja XboxFINin riveistä.

Kenties me jaamme hieman liian korkeita arvosanoja. Minä ainakin voin suorilta myöntää näin jälkiviisaana, että aina eivät annetut arvosanat natsaa muistikuvien tai pidemmän kaavan kautta saadun kokemuksen kautta. Yleensä pisteet ovat nimenomaan yläkanttiin, eikä mieleeni tule yhtäkään tapausta, jossa olisin mielestäni antanut pelille liian heikon arvosanan. Jatkossa pitäneekin yrittää valita arvosanoja puntaroidessa nimenomaan se pienempi tähtisikermä tekstin päätteeksi.

Toisaalta KonsoliFIN ei myöskään arvostele kaikkia pelejä. Alan kuumimmat julkaisut päätyvät lähes poikkeuksetta kirjoittajien syynättäväksi, mutta Crash Time 2:n, History Channel: The Battle for the Pacificin tai Vampire Rainin kaltaisia klassikoita harvemmin tutkitaan, elleivät ne tosiaan saavu toimitukseen maahantuojalta. Vampire Rain tosin saapui, ja Cubase tykkäsi. Ehkä on siis luonnollistakin, että keskiarvo jää hieman odotettua korkeammaksi.

Tietenkin jakaumaa voisi selittää myös pelien korkealla laadulla. Ehkä Wiille on vain julkaistu heikompia pelejä! Nojoo, moista päättelyä ei voi pitää uskottavana pitkällä tähtäimellä. Silti, tilanne ei ole niin hankala kuin ehkä odottaisi. Kokonaisuutena 3,37 tähden keskiarvo kuulostaa varsin järkevältä.

Yksinkertaisuus on parhautta. Olen viime aikoina pelannut Kula Worldia, PlayStation Storesta lataamaani ongelmanratkaisupeliä. Siinähän ohjataan rantapalloa fysiikan lakeja uhmaavien kenttien läpi. Wikipediassa lukee seuraavaa: “Pelin tarkoitus on etsiä kenttään piilotettu avain, tai avaimet ja ohjata pomppiva rantapallo maaliin ennen kuin tiimalasin aika on kulunut loppuun. Kannattavaa on myös kerätä hedelmiä ja rahaa. Kun hedelmiä on kerännyt viisi, pääsee bonus-kenttään. Kentistä löytyy myös tiimalaseja, jotka voivat kuluneesta ajasta riippuen lisätä tai vähentää aikaa. Kaikista kerättävistä esineistä saa pisteitä. Joissain kentissä on myös erilaisia ansoja, kuten piikkejä ja hajoavia alustoja. Kenttä alkaa alusta, jos pallo puhkeaa, putoaa tai aika kuluu loppuun. Jokainen epäonnistuminen vähentää pelaajan pisteitä, ja jos pisteet loppuvat, peli päättyy. Pelissä on sekä yksin- että kaksinpeli mahdollisuus ja se sisältää yli 150 kenttää.”

Tämä taitaa olla turhan monimutkaisesti sanottu. Useimmat videopelitkin kärsivät yksinkertaistamisen puutteesta. Mitä suurempi peli on kyseessä, sitä epätoivoisemmin se usein yrittää olla Hollywood-elokuva. Melodraamaa tai puolivillaista toimintajuonta seuratessa tulee monesti mieleen, että eikö tämänkin olisi voinut jättää pelaamatta. Hiljattaisista julkaisuista muun muassa Resident Evil 5 ja Silent Hill: Homecoming ovat sortuneet yliyrittämiseen. Kelpo pelejä ne toki ovat molemmat, mutta juonissa olisi paljon hiomisen varaa.

Yksinkertaisista ideoista ja konsepteista on syntynyt monta hienoa peliä: Kula World, LocoRoco, Rez, Meteos, Lumines ja Samba de Amigo ovat vain muutama esimerkki. Toisaalta esimerkiksi Final Fantasy VII:n ja Metal Gear Solidien kaltaiset eeppiset pelit osoittavat, ettei videopeleillä aina mene sormi suuhun suurten juonikokonaisuuksien kanssa.

Videopeli on taidemuotona vielä lähtökuopissa. Kohoavien tuotantobudjettien ja pelitalojen keskittymisen takia näyttää ja tuntuu siltä, että yksinkertaisuus on valttia. Vanhat hyvät pelit on jo myyty moneen kertaan uusissa kuorissa. Peliteollisuus tarvitseekin innovatiivisia pelinkehittäjiä, jotka vievät tuoreilla ideoilla yksinkertaisuuden käsitettä eteenpäin.

Arvaatte siis varmaan hämmästyksen sekaisen riemuni, kun löysin eräästä suomalaisesta kyläkaupasta korillisen näitä. Pakkohan sitä oli napata yksi, ja viedä kyseisestä pelisarjaa inhoavalle tuttavalle. Vittuunnuksen sekainen kiitollisuus on kuitenkin harvinainen tunne, jota voi aiheuttaa vain todella huolellisesti valituilla lahjaesineillä.

Oikeesti hei.

Pelaajana muistan erityisen hyvin eräät hetket. Tämä kirjoitus koskee niistä yhtä, tämä kirjoitus on luonteeltaan surullinen. Surullinen siksi, että tarina on yhä kesken – ja loppua ei näy. Vuosi 2000 oli monessa mielessä uuden ajan alku. Minulle se merkitsi erityisen paljon. Jouluna 2000 sain joululahjaksi Dreamcastin ja PlayStation 2:n; toinen konsoli äidillä, toinen isällä. Tuttu tarina. Joka tapauksessa Dreamcast oli minulle vieras konsoli, vaikka olinkin Superpowerista ja muista pelilehdistä lukenut siitä. Se oli mystinen ja todella vakuuttava. Konsolihan oli aikalaisiaan edellä vuosia ja olipa Dreamcastin ohjaimessa jopa näytöllinen muistikortti ja konsolissa sisäänrakennettu modeemi, muutama mainitakseni. Toisaalta en koskaan ollut Sega-leiriläinen ja Dreamcast olikin ensimmäinen Sega-konsolini. Dreamcastissa oli taikaa, on yhä. Ostopäätös oli tarkasti harkittu ja riskaabeli, sillä konsolin pelejä ei juuri kaupoista löytynyt ja laitteen näkymät olivat jo aika synkät. PlayStation 2 oli näistä kahdesta se tehomylly, tuttuutta säteilevä ja varma valinta. Julkaisupelit olivat kamalia, ostinkin vain SSX:n, jota jaksoin tosin pelata yllättävän paljon. Dreamcast sai oman varttinsa, hetken ajan se oli paras ja kaunein. Omistin vain kourallisen Dreamcast-pelejä, mutta oi mikä kourallinen tuo olikaan.

Olin yläasteikäinen epävarma nuori ja hyvin usein synkkämielinen ja surullinen. Asuin länsirannikolla, tuulisessa Kokkolassa ja tuon vuoden talvi oli kunnon talvi. Paljon lunta ja kovin pimeää. Vain muutama kuukausi sitten olimme muuttaneet uuteen asuntoon, ja suurimman osan ajastani kulutin pelejä pelaten erään hyvän ystävän kanssa. Lähinnä hänen kanssaan, toki muidenkin. Joka tapauksessa Shenmue oli minun ja tämän nimettömäksi jäävän ystävän peli. Jos meillä koskaan oli tai on jotain yhteistä, se meidän juttu, on se Shenmue. Tuo peli tuli varkain, nimittäin en ollut juuri seurannut AM2:n mestariteoksen kehityskulkua. Kuitenkin se mitä olin nähnyt vakuutti minut syvästi, ja hieman epävarmoin elein poistin pelin paikallisen kauppiaan hyllyltä. Pelin erikoisuuden vuoksi olin hieman skeptinen sen suhteen, että saisin peliseuraa. Kannesta päätellen: rakkaustarina, nahkarotsinen päähahmo ja idän mystiikkaa. Not your everyday piece of 21st century videogaming, eivätkä tällaiset teemat olleet erityisen pop verrattain peräkylämäisessä, 90-luvun grungen ja paskan teknon saastuttamassa Kokkolassa. Yläaste-aspektia unohtamatta.

Eräänä päivänä, jota en todellakaan enää muista, avasin Shenmuen heiveröisen ja muovisen kannen ja laitoin GD-levyn Dreamcastin sisään. Jännitystä, pelonsekaisia tunteita. Dreamcastin käymisääni oli miellyttävin koskaan. Tulin aina iloiseksi kun näin käynnistysvalikon. Shenmuen alkuvalikko verkkokalvolla, kaunis kappalee alkaa. Aloitan pelin ja ruudulle ilmestyy syyskuinen Yokosuka. Kamera kiertää hetken ja pian tuntemattoman rakennuksen pihaan ilmestyy musta limusiini-tyylinen auto. Limusiinista nousee kolme miestä, joista yksi on pukeutunut silkistä tehtyyn kiinalaiseen martial arts -asuun. Näen dojon, jossa stoalais-kasvoinen mies tekee katoja hakamassaan. Kolme miestä astuvat sisään, vaihdetaan sanoja, silkkimies ei näytä kovin iloiselta. Puhutaan jostain peilistä, tunnelma käy ahdistavaksi ja kiinalainen iskee dojon omistajan kumoon. Uhkailua, puhetta taas peilistä ja tuimia ilmeitä. Pelin päähahmo astuu sisään, kuoleman jo haistaa ilmassa. Dojon omistaja kieltäytyy antautumasta kiinalaismiehen toiveisiin. Spagettiwestern-katseita. Kiinalaismiehen kasvoilla palaa paholaismainen viha ja hetkessä hän riistää dojon omistajan hengen – yhdellä harkitulla ja taianomaisella iskulla. Päähahmo, dojon omistajan poika, käy kiinalaismiehen kimppuun, mutta turhaan. Pian konnat ovatkin jo poissa ja poika pitelee kuolemaa tekevän isänsä velttoa kehoa sylissään. “Noooooo!!!”, kamera siirtyy ylöspäin ja peli alkaa. Tässä vaiheessa soitan kaikki kynnelle kykenevät ystävät luokseni, jotta hekin näkevät upeimman johdannon sitten miesmuistiin. Pian huoneessa tuoksuu kylmä hiki ja hiljaisuuden tuhoavat vain loksahtelevat leuat.

Ja meno sen kuin paranee. Paljastuu, että kiinalaismies on nimeltään Lan Di ja on todella taitava ja vaarallinen kamppailulajien harrastava. Tästä toki kielii sekin, että Lan Di vain yhdellä harkitulla iskulla tappoi Iwaon. Pelin päähahmo Ryo ryhtyykin päättäväisesti purkamaan isänsä murhaan päättyvää tapahtumasarjaa. Paikalliset tuntuvat kukin tahollaan tietävän tuosta traagisesta illasta jotain; miehiä mustissa puvuissa, musta auto, läheltä piti -kolaritilanne pikkutiellä. Pieni mutta taitavasti luotu pelimaailma huokuu pienelle kylälle ominaista lämmintä ja kotoisaa tunnelmaa. Ryo itse edustaa uutta japanilaista miestä 80-luvun sosioekonomisen murroksen ja amerikkalaisuuden leviämisen keskellä. Nahkarotsi, farkut, tennari ja geelillä pystyyn kammattu tukka. Haaveita toisenlaisesta elämästä. Mutta: kodissa opitut perinteiset arvot, suvun kamppailulajiperinne ja tahto jatkaa isän perintöä tasapainottavat tätä kahden maailman ja ajan asukasta. Vaikka itse olen 80-luvun lapsi, en kuitenkaan elänyt varsinaista nuoruuttani tuona villinä aikakautena, minimillenniumia. Samaistuminen tuohon aikaan on silti helppoa; 90-lukulaisen nuoruuden kokemusten ja itsereflektion avulla on helppo ymmärtää Ryon tilannetta. Elämän kevätkukoistusta elävä Ryo on kaiken lisäksi rakastunut ja rakkauden kohde on lähdössä Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Ja sitten ne työt, niitäkin on tehtävä.

Kuten on jo varmasti käynyt ilmi, puhuttelee Shenmue hyvin aidolla tavalla. Sen tarinassa on jotain sellaista kovin hyväntahtoista, arvolähtöisesti kestävää ja puhuttelevaa. Tätä tukevat monet hahmot, jotka opettavat nuorelle sankarillemme aasialaista viisautta ja suuria sananparsia. Taustalla äidillisenä tukena toimii Hazuki-residenssin taloudenhoitaja Ine-san, joka muistaa torua Ryo’ta jos tämä saapuu liian myöhään kotiin. Muistoissa on vahva paikkansa Tomille, tuolle hot dog -standia pitävälle rastapäälle, ja lukuisille muille hahmoille. Jopa pelin merkityksettömimmät hahmot, kuten paikalliset hermonsa helposti menettävät motoristit, tulevat tuon tuosta mieleen. Tunnelma Yokosukassa on pysähtynyt, rauhoittava. Shenmuen rytmi antaa tilaa tutkiskelulle, kokeilulle ja erikoisille sattumille. Hyvin harvoin peli pakottaa tekemään mitään; tietysti juoneen liittyvät tapahtumat on käytävä läpi, mutta muuten vapaudella ei ole rajoja. Tosin yksi rajoitus on, nimittäin peli tulee viedä päätökseen peliajassa vuoden aikana, mutta tämä käy lähes automaattisesti. Epäonnistuminen voi olla seurausta vain tahallisesta toilailusta.

Hyvin usein suuresti arvostavamme teokset (pelit, kirjat ja elokuvat jne) saavat ja pitävät paikkansa pitkälti oikean ajoituksen vuoksi. Alkuperäinen Star Wars on aivan erilainen kokemus lapselle kuin keski-ikäiselle. Ensimmäinen fantasia on aina se ensimmäinen fantasia. Kauhuunkin puutuu. Teini-iässä tarinat, jotka käsittelevät teini-ikään liittyviä teemoja tehoavat ja toimivat juuri tuossa iässä. Myöhemmin ne aiheuttavat lähinnä noloutta ja myötähäpeää. Ehkä Shenmue oli Shenmue osittain siksi, että koin sen tietyssä iässä, ajassa ja paikassa. En kuitenkaan usko, että suurin osa sen taiasta johtui tästä. Shenmue on juuri sellainen peli, joka kestää isältä pojalle. Joka tapauksessa olosuhteet sille, että Shenmue sai sydämessäni suuren ja erikoisen paikan johtui paljon ajoituksesta. Kun elämä on raskasta, ympäristö on inhorealistisen karu ja harmaa, kun oma persoona on kovatempoisessa rakennusvaiheessa ja elämä on yksinäistä, on Shenmuen kaltaisilla tarinoilla Midaan kosketus. Harmaus häviää kirsikankukan vaaleanpunaisen tieltä, lämpö valtaa kylmän tilan. Yokosuka oli sen tietyn ajan minulle koti, johon oli hyvä palata öisten etsiväreissujen jälkeen. Kun ystäväni saapui luokseni, keitimme kahvit, valmistimme toast-leivät ja lopulta laitoimme Dreamcastin kehräämään suloista ääntään, oli kaikki täydellistä. Kun sitten jätimme hyvästit Yokosukalle ja Ryolle, oli myös osa meidän elämästämme päättymässä. Se oli meille kolmelle eräänlaisen nuoruuden loppu, uuden alku. Aina kun saa jotain, menettää myös jotain. Nyttemmin olen saanut tuhatkertaisesti, reilusti sen ylitse, mikä jäi muinoin saamatta. Koskaan enää en kuitenkaan voi tavoittaa sitä taikaa, minkä Shenmue toi mukanaan. Yllättäen, valloittaen. Kiitos Yu Suzuki, kiitos AM2. Kun pyydän teitä viemään tämän kauniin saagan päätökseensä, voin olla varma, että puhun tuhansien suilla.

”Minun isäni on parempi kuin sinun isäsi” -tyyppisessä vastakkainasettelukeskustelussa nyanssit tuppaavat unohtumaan. Tällaista harrastetaan vielä lapsenkengissään olevassa videopelimaailmassa. Koska suurin osa pelaajista on vielä nuoria tai lapsenmielisiä, kommentointikin on usein sen mukaista. Usein se ei olekaan keskustelua, vaan väittelyä. Mielipideasioistahan on mukava riidellä. Niinpä esimerkiksi Konamin kehittämä Pro Evolution Soccer on ”surkea” ja Electronic Artsin FIFA ”täydellinen”, tai päinvastoin.

Onneksi maailma ei ole näin mustavalkoinen. Molemmissa tuoreissa jalkapallopeleissä, Pro Evolution Soccer 10:ssä ja FIFA 10:ssä, on puolensa. Kummassakin on myös puutteensa. Jätän tässä blogimerkinnässä tarkemman analysoinnin sikseen, sillä se löytyy itse arvosteluista (FIFA / Pro Evolution Soccer). Kirjoitan kuitenkin yleisluontoisesti pelien eroista ja yhtäläisyyksistä.

PES korostaa yksilöurheilua, FIFA joukkuepeliä. Jos vertailukohtia on pakko etsiä, Konamin pelistä tulee mieleen Real Madrid C.F. ja Electronic Artsin vastaavasta F.C. Barcelona. Siinä missä ensimmäinen joukkue luottaa yksilöiden voimaan, jälkimmäinen suosii kurinalaista joukkuepeliä. Molempien otteita on ilo katsoa.

Todettakoon: Pro Evolution Soccer on muutaman viime vuoden ajan polkenut paikoillaan. Se ei ole enää jäänyt kilpailijaansa verrattuna jälkeen lisenssinsä puolesta, vaan myös pelattavuudessa. Hälytyskellot alkoivat tänä vuonna viimeinkin soida Konamin toimistossa. Pro Evolution Soccer 2010 on nimittäin selkeästi erilainen peli kuin yksikään edeltäjistään. Se kopioi sumeilematta FIFAa, mutta tuntuu silti omalta peliltään. Radikaali muutos on joiltakin osin epäonnistunut. Silti se lupaa hyvää tulevaisuutta ajatellen.

Ja todettakoon: FIFA on kehittynyt huimasti. Jos katsotaan taaksepäin, FIFA 2001 oli vielä jalkapallopelin irvikuva. Siinähän pystyi tekemään varman maalin saksipotkulla. Sen jälkeen on sanottava jalkapallovalmentaja Antti Muurista mukaillen, että ”eteenpäin on menty”. Electronic Arts on löytänyt sekä pelaajia että kriitikkoja miellyttävän menestyskaavan. FIFA 10 ei ole nimensä (tai ennakkohehkutuksen) mukainen napakymppi, mutta sekin herättää lupauksia tulevasta.

Vuosittain ilmestyvien urheilupelien perusongelma on tietenkin juuri se, että ne jättävät aina jotakin hampaankoloon. Aina on ”ensi vuosi”, aina on ”muutamia virheitä”. Jotkin virheet jätetään peliin tahallaan, että ensi vuodeksi jää jotakin korjattavaa ja myytävää. Loput johtuvat taitamattomuudesta. Saa nähdä, milloin vuosittaiset urheilujulkaisut tulevat murrokseen. Kun myyntiluvut kääntyvät laskuun, ei ole enää mielekästä kaupata joka vuosi uutta peliä. Tämä hetki lähestyy koko ajan.